Päivän sana

”Päivät kuluivat, ja välillä hän tunsi olonsa onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja luotti siihen, että elämä järjestyisi. Yhtä nopeasti kuin tunne valtasi hänet, se myös katosi ja surumielisyys palasi.”
- Cecelia Ahern, kirjassa ”P.S. Rakastan sinua”

Uudessa kodissani ei ole nettiä, joten mietetarha päivittyy nykyisellään hyvin harvoin. Koti on ihana. Mies on ihana. Seurustelu on ihanaa. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat romuna, olen rahaton, työtön ja kouluton, hyvin eksyksissä. Kaikki olisi oikein hyvin, jos ei tarvitsisi saada rahaa.

Ahdistus

Tänään ahdistaa niin, että sattuu. Miksei ihminen saa tehdä sitä, mistä pitää ja olla onnellinen?

Olen pikkuhiljaa siirtymässä syömättömyyteen. En tarkoituksella, mutta jotenkin niin on jälleen tapahtumassa. En haluaisi sitä, sillä tiedän, että pitkällä tähtäimellä syön itseni kuitenkin lihavammaksi kuin koskaan, jos nyt paastoilen. (Hah, kuinka ironista, että oikeasti ainoa syy haluta pois syömättömyydestä on painon kertyminen takaisin. Voi jeesus.) Voiko todella olla niin, että kun tuntee otteensa elämän hallinnasta lipsuvan, kiristää otetta syömisen hallinnasta? En olisi ikinä uskonut -enkä tiedä uskonko vieläkään- moista tapahtuvan itseni kohdalla, mutta aika hassuun saumaan tämä osui.

Ainiin. Tämä hullu muuten nyt sitten seurustelee. Saas nähdä kuinka kauan, kun pää on alkanut jälleen pettämään.

Kirjastossa

Ovi kolahtaa takanani kiinni, kun pyyhkäisen kenkiä mattoon. Nainen tiskin takana vilkaisee minua kirjojen keskeltä, tervehdimme molemmat. Kirjastossa on ihanan viileää, en tiedä johtuuko se varsinaisesti lämpötilasta vai vaan tunnelmasta -siitä kun ei ole kiire mihinkään ja on ihanan hiljaista. Verkkaritakkinen mies kysyy jotain kirjastonhoitajalta, minä jään hetkeksi katsomaan vasta palautettuja kirjoja, niitä, joita ei ole vielä ehditty laittaa takaisin paikoilleen. Nappaan yhden, selaan takakannen tekstin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Otan kirjan kainaloon ja jatkan matkaa kaunokirjallisuus-kyltin alitse. Hiippailen hyllyjen välissä, kyykistelen ja kurottelen, nappaan kirjan sieltä toisen täältä ja luen takakansia. Suurimman osan palautan takaisin hyllyyn, toisten nimet painan mieleeni myöhempiä kertoja varten ja loput painuvat unholaan, mutta pari kirjaa pääsee kainaloon sen aiemmin napatun seuraksi. Olen hiljaisimmassa, syrjäisimmässä nurkassa kyykyssä alahyllyn luona. Silmät selaavat edestakaisin kirjojen nimiä ja kirjailijoita. Yhtäkkiä kuuluu lähestyvät, tömähtelevät ja raskaat, tahallisesti liian kovat askeleet. Säikähdän, vilkaisen nopeasti hyllyn takaa ja huomaan, että kulkija olikin vain joku isänsä mukana kirjastoon raahattu pojankloppi. Katson poikaa pahasti ja palaan takaisin hyllyn taa. "Senkin hölmö, mitä sinä moista sätkyt" ajattelen ja jatkan kierroksen loppuun.

En uskalla selata loppuja hyllyjä liian tarkkaan, ettei tule lainattua enempää kuin ehtii lukea. Palaan tiskille, kirjastotäti hymyilee ja nappaa yhden kirjan välistä edelliseltä lukijalta unohtuneen kirjanmerkin. Toivottavasti se päätyy takaisin omistajalleen, sillä se ei ollut mikään paperinpala tai kirjastokuitti (joita minä käytän kirjanmerkkeinä) vaan ihan hieno muovipäällysteinen siili-merkki. Vaihdamme pari sanaa ja kirjastonhoitaja sujauttaa ulkomuistista kuitin päällimmäisen kirjan väliin suojaan. Pakkaan kirjat kassiin, siihen, jonka olen saanut joululahjaksi. Kiitän tätiä ja poistun kirjastosta juuri, kun pari nuorta tyttöä kävelevät ohitseni tiskille. Jopa tuon ikäiset tytöt osaavat puhua kirjastossa kuiskaten, kikattavatkin jollekin tyttöjenjutulle kirjastoon sopivalla äänenvoimakkuudella. Mikseivät ihmiset osaa käyttäytyä muuallakin yhtä hillitysti, rauhallisesti ja ystävällisesti kuin kirjastossa? Toisinaan tunnen itseni todella vanhaksi.

Pihalla näen sen saman tömistelevän pojan isineen autonsa luona riitelemässä. Isä läpsäyttää poikaa, ei selvästikään ole nähnyt minua. Sillä hetkellä annan pojalle tömistelyn anteeksi.

Kannattaako hullun seurustella?

Ja niinhän siinä taas kävi, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joudun moista miettimään.

Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?

Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?

Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.

Lekotellen

Naisen silmät aukesivat hitaasti, päivä oli jo pitkällä ja huone kylpi auringon valossa. Kesti hetken ennen kuin nainen sai todellisuudesta kiinni, muistaessaan edellistä iltaa hymy karehti huulilla. Hän kääntyi, vaihtoi kylkeä, ja katsoi miestä. Mies tuhisi vielä, mutta pian hänkin raotti silmiään. Hymy. Mies otti tukevamman otteen naisesta, veti lähemmäs. Nainen tunnusteli miehen selkää, sen lihaksia, kaaria, mutkia ja kuoppia. Mies nuuski naisen hiuksia, silitti kättä, kylkeä, selkää, pakaraa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, hiljaisuus ja kosketukset kertoivat jo kaiken.

Nainen ei tiennyt kauanko he olivat siinä maanneet, silitellen, halaillen, nuuskien, kun miehen mahan murahdus rikkoi hiljaisuuden. ”Onko nälkä?” kysyi nainen. ”Vähän” kuiskasi mies. Nainen venytteli raukeita jäseniään, mies raaputti nenäänsä. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen, nainen siirtyi – jos mahdollista – vieläkin lähemmäs, nyt hän makasi käytännössä puoliksi miehen päällä. Nainen hengitti syvään, pää nousi ja laski miehen hengityksen mukaan.

Vihdoin nainen veti housut jalkaan, tosin edelleen sängyllä maaten. Mies nousi ylös, meni keittämään kahvia. Nainen makasi edelleen, mietti tapahtuneita asioita, sanottuja sanoja, muisteli kosketuksia. Pitkästä aikaa nainen tunsi olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi, onnelliseksi. ”Olisivatpa kaikki aamut tällaisia” nainen huomasi ajattelevansa.

Are all the men just bunch off pigs?

Olen menettänyt vähäisenkin uskoni miehiseen sukupuoleen. Ihmeellistä arpomista, vitkuttelua, vääntämistä, huomionkerjäämistä ja ongelmien keksimällä keksimistä on ilmennyt tänään. Olen myös nähnyt Sinkkuelämää-elokuvan, joka vain tuki näitä aatoksia. Olen viimeaikoina myös seurannut erään ystäväni eroa melkein puolen vuosikymmenen aikaisesta poikaystävästään. Ihmeellistä touhua sekin. Ei sillä, että omat eroamiset olisi koskaan hoidettu kovinkaan kypsästi, mutta senpä takia tiedänkin mistä puhun. Olen seurannut läheltä mitä kummallisimpia suhteiluja, ja ihmetellyt kuinka omituisissa suhteissa ihmiset elävätkään -tai kuinka omituisiksi suhteet saattavat muuttua tai paljastua. Ja toisaalta olen onnistunut seuraamaan paria mielestäni oikein oivallista suhdetta, joista ainakin toista tiedän monien ihmisten pitävän hyvinkin omituisena.

Minun silmissäni miehet ovat jakautuneet kolmeen ryhmään (laitettu enimmyysjärjestykseen niin, että ensimmäistä on eniten): 1. ällöttävät (limaiset, jupit, niljakkeet, tissiperseraksamiehet, seksihurjastelijagigolot, idiootit) 2. nössöt ja 3. hyvät, mutta varatut.

Mieskatsaus päättyy tähän.

Päivän sana

"Close your eyes and I'll kiss you,
Tomorrow I'll miss you"
-The Beatles, All my loving

Lonely weekends

Yö lienee parasta bloggaus-aikaa. Winamp soittaa beatlesiä ja rock 'n' rollin klassikoita, siltä ajalta kun oli vielä paljon sanottavaa, mutta se sanottiin jotenkin ihanan viattomasti, suorastaan vaivattoman tuntuisesti (tietenkin siihen aikaan tällainen musiikki on ollut hyvin radikaalia ja pahennusta herättävää, mutta siis nykyajan meininkiin verrattuna tällainen musiikki on hyvin -hmm- kevyttä, etten sanoisi. Mutta se ei siis mitenkään huononna tällaista musiikkia, pikemminkin päinvastoin, aika ja ajankuvat luovat biiseihin aivan omanlaisensa tunnelman).

Olo on lähinnä haikea. Juhannus ei enää edusta minulle mitään suurta juhlahenkeä ja iloa -ei ole edustanut enää kolmeen vuoteen. Eilen grillailin melko hyvässä porukassa, erästä olisi tehnyt mieleni ottaa kädestä kiinni, mutta enhän tee sellaista. On sanottu, että me sopisimme hyvin yhteen ja kyllä meillä onkin paljon yhteistä, mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, en usko että minusta olisi seurustelemaan kenenkään kanssa tällaisen mielen kanssa. Vaan olisihan se kainalopaikka silti kelvannut.

On masentavaa huomata, kuinka ihmiset, joita olen pitänyt kavereina -osaa jopa ystävinä- lähtevät reissuun ja keksivät hauskuutusta, mutta eivät edes pyydä minua mukaan. Myöhemmin saan aina kuulla, kuinka hauskaa porukalla on ollut. Ja tämä on tapahtunut jo useampaan otteeseen. Olen vakuuttunut että se ei ole sattumaa. Minua ei haluta porukkaan enkä aio olla bileiden se tyyppi, jota kukaan ei koskaan kutsu, mutta joka silti onnistuu kaikkien harmiksi änkemään mukaan.

Olen miettinyt paljon rakkautta viime aikoina. Jostain syystä soittimeeni on kertynyt miesten mahtipontisia lauluja rakkaudesta ja naisten surullisia lauluja rakkaudesta. Sattumaa? Miten miehet kokevat rakkauden? Minulle on muodostunut hyvin karu miehenmalli ehkä siksi, että olen aina ollut yksi jätkistä, eli olen saanut kuulla kaiken sen, mitä pojat puhuvat keskenään ja josta tyttöystävät eivät luultavasti tiedä mitään. Ovatko kaikki nämä rakkaudesta laulavat miehet vain suuria valehtelijoita, jotka sanovat mitä tahansa kaatakseen naikkoset sänkyihinsä? Jotka pettävät ja jättävät tyttöystävänsä huoletta heti jos homma käy liian hankalaksi tai tarjolla olisi jotain "helpompaa"? Tämä ajatus on vaivannut minua siitä asti kun vuosia sitten kuulin erään miekkosen vinkkaavan kaverilleen, että Zen Cafen Todella Kauniilla heruu ihan varmasti. Voiko olla mahdollista, että me naiset olemme niin hyväuskoisia, sinisilmäisiä ja rakkaudenkaipuisia hölmöjä, että uskomme heti, kun joku kuiskii kauniita sanoja korvaamme? Tai vielä pahempaa, laulaa ja soittaa rakkaudesta?

Huoh, väsymys ottaa veronsa. Ei tässä kirjoituksessa nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta missäpä sitä olisi?

Missä, missä se Matti on...?

Nukkumatti siis. Uni ei ota tullakseen. Se on kartellut minua nyt joka ikinen ilta, eilen menin nukkumaan joskus kolmen maissa. Ja heräsin yhdeksältä (tai siis silloin nousin ylös, pitkin yötä tuli taas heräiltyä). Päivällä väsyttää ja kiukututtaa, mutta illalla vaan kukututtaa.

Uupumus on sen verran rankka etten kykene kirjoittamaan mitään järkevää. Niinpä teen vain kaksi listaa:

Tässä päivässä huonoa
-naiseus
-kivut
-maalikaupan ihmissilmää huijaava valaistus, joka aiheuttaa väärän väristen maalien ostoa (=oma ääretön typeryys)
-itku ja hampaiden kiristys em. syistä silloin, kun ei oikein sopisi itkeä ja kiristellä
-kurjuus
-vittumainen perheenjäsen

Tässä päivässä hyvää
-ystävä
-äiti
-hassunhassu pieni koira, joka tanssii kanssani
-nostalgiset pelit

pimpeli-pom

Tänään istuin sateessa tulevan kotini kuistilla ja kuuntelin veden tippumista ränsistyneistä räystäistä. Haistelin kukkien sateen esiin tuomaa tuoksua ja kuuntelin lintujen laulantaa. Tunsin pitkästä aikaa olevani kotona.

Olen intoillut sisustamisesta, olen saanut hulluja ideoita -sekä hyviä että huonoja- ja värvännyt ystäviäkin sisustushommiin. Olen löytänyt varastoista vanhoja esineitä, jotka on pakko ottaa käyttöön tai laittaa esille, vaikka tarkoitus kuinka olisikin ollut päästä eroon jo olemassaolevastakin roinasta sen sijaan että sitä keräisi vielä lisää.

Olen jo vähän kitkenyt villiintynyttä kukkapenkkiä, tosin ihan vähän vaan, sillä 1) en oikein erota rikkakukkia kukkapenkkikukista (taktiikkani oli jättää kaikki nätit kukat talteen) ja 2) en haluakaan siitä penkistä mitään siistiä ja hallittua. Lisäksi kitkeminen jäi vähän toisarvoiseksi seikaksi muutenkin, kun keskityin lähinnä jutustelemaan kimalaisten kanssa ( surullinen uutinen ) ja ihastelemaan pihallani pyörivää hyvin kesyä oravaa. Ja pitihän siinä tietenkin päivitellä luontoa ja maailmaa muutenkin.

Tuosta eilisestä dokkarista en nyt kykene kirjoittamaan mitään. Toivottavasti katsoitte sen. Olen siitä edelleen niin järkyttynyt, etten halua vaivata päätäni sillä tässä ihanassa yöllisessä sateen aiheuttamassa euforiassani.

Jesse-sedän leirissä

Tänään klo 21.40 kannattaa kääntää tv FST-5:lle, sillä sieltä tulee Jesus Camp-niminen dokkari, jossa näytetään kuinka aikuiset evankelistat aivopesevät lapsensa mm. osoittamaan mieltä abortteja vastaan, häpeämään syntejään, uskomaan luomiskertomukseen (evoluutiohan on silkkaa paskapuhetta), jne. Tässä dokkari, joka sai Rosan kertakaikkisen epäuskon, vihan ja ällötyksen valtaan. Aion kuitenkin katsoa sen tänään uudestaan ja alusta asti.


Jesus Camp Telkku.comissa.

Suojelusta ja sanaa

Lukiessani toukokuun Koiramme-lehteä liikutuin suunnattomasti jutusta, jossa 100-vuotias Irina Björkelund antoi vähän perspektiiviä koiramaailmaan. Rouva Björkelund on mm. ollut aktiivisesti mukana eläinsuojelutyössä, hän on kasvattanut koiria ja odottanut miestään 10 vuotta tämän jouduttua syyttömänä Neuvostoliittoon vankileirille (herra Björkelund kirjoitti muuten kokemuksistaan kirjan "Stalinille menettämäni vuodet").

Myönnän, että herkistyin jutusta ehkäpä hieman liioitellusti, mutta minkäs teet. Jos sinulle, hyvä lukija, tulee Koiramme-lehti kannattaa lukea ko. juttu.

Eläinsuojelutyö on monille eläimille elämän ja kuoleman kysymys. Itsekin olen hetken aikaa ollut erään eläinsuojeluyhdistyksen hommissa, ja se työ jos mikä on tärkeää (ja rankkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin). En tällä kertaa aio kirjoittaa yksittäisistä eläinkohtaloista, mutta sen verran täytyy sanoa, että surkeita kohtaloita siellä oli aivan liikaa. Ja lähestulkoon joka ikinen tapaus yhdistyksellä oli siellä silkkaa ihmisten välinpitämättömyyttä ja tietämättömyyttä. Kissoja ko. toimipisteessä on jatkuvasti yli 200 +muut eläimet (jyrsijät, kanit, koirat, linnut, kilpikonnat ja sijaiskodeissa olevat kissat). Koiria yhdistyksella oli pahimmillaankin alle 10 ja niiden vaihtuvuus on huomattavasti nopeampi kuin kissojen, koiria kun ei yleensä saa naapurista ilmaiseksi ja niitä on totuttu lenkittämään kytkettynä ja pitämään sisällä perheenjäseninä ja lemmikkeinä. Ja silti koiriakin kaltoinkohdellaan aivan liikaa, joten ei ole mikään ihme, että kissoja tällä asenteella kohdellaan todella huonosti. Kissalla ei ole tässä yhteiskunnassa (jos missään) mitään arvoa. Rotukissan ostajaa pidetään hulluna. Sisäkissan pitäjää pidetään yhä edelleen eläinrääkkääjänä tai vähintäänkin omituisena. Kissa ei kuulu Suomen luontoon, mutta silti ihmiset sen sinne päästävät. Kissojen yli ajetaan, niitä ammutaan, hukutetaan, hakataan, revitään kappaleiksi ja petoeläimet syövät niitä. Kissat itse tappavat hiirten lisäksi pikkulintuja ja Suomen uhanalaisia eläimiä (esim. sammakkoeläimiä). Kissa mielletään yhä edelleen jotenkin villimmäksi eläimeksi kuin koira, vaikka se on ollut ihmisen seuralaisena vähintään yhtä kauan. Aika harvalle tulee mieleen laskea koira ovesta yksikseen ulos metsästämään itse ruokaansa -ja hyvä niin, mutta miksei kissan elämälle anneta samanlaista arvoa?

Loppuun vielä Päivän sananakin toimivat lainaukset arvoisalta Rouva Björkelundilta:

"Eläintä ei saa koskaan ottaa hetken mielijohteesta, ilmaiseksi annettavat joutuvat usein huonoiten kohdelluiksi."

"Meidän tulee kunnioittaa kaikkea elämää, eikä vähiten niitä pienimpiä -eläimiä"

Same old same old

Masennus (sitähän tämä kai on) pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa, ettei tämä koko blogi muutu ilon hautausmaaksi. Toisaalta, ajatusten purkautumiskanavaksihan tämän perustin, niin että jos jaksaisin valittaa tänne ne samat asiat, joista valitan kaikille muillekin, voisin sen tehdä. Mutta kun en jaksa. En jaksa enää edes valittaa niille oikeille ihmisille. Jaksan enää vain katsella mielen harmaita maisemia ja huokailla syvään.

Tänään nauroin niin, että kyyneleet valuivat. Tai ainakin kyyneleet valuivat, ei minulla oikeasti ollut niin hauskaa että olisi vedet silmissä tarvinut nauraa. Sainpahan vaan keinon purkaa viimein ne painavat kyyneleet, jotka ovat rasittaneet kyynelkanaviani jo pidemmän aikaa (seurassahan ei ole soveliasta itkeä ja koska en saa olla ikinä rauhassa niin...).

Äsken tuijotin Juha Vainion Vanhoja Poikia Viiksekkäitä-sanoja ja mietin, minkä kohdan valitsisin Päivän Sanaksi. En pystynyt valitsemaan kohtaa, koska en osannut päättää, valitsenko viittauksen yksinäisyyteen vai saimaannorppien huolestuttavaan tilanteeseen. Lukekaa siis koko biisin sanat, jos haluatte.

Luovuttaja

Minulla on taipumus luovuttaa helposti. Yksikin vastoinkäyminen ja alan epäillä itseäni, useimmiten tämä päättyy siihen, että totean olevani niin surkea ettei kannata edes yrittää. Uusimpana esimerkkinä tämä suunniteltu suuri elämänmuutos: Keksin idean, innostun, en yllättäin heti löydäkään sopivaa työpaikkaa (kukapa löytäisi), alan miettiä onkohan koko ideassa mitään järkeä, joku tekee jotain, jonka tulkitsen niin, että olen alalla kertakaikkisen surkea ja paska ja päätän lopettaa työpaikan etsimisen. Ja tässä sitä nyt sitten taas ollaan. Möyrimässä itsesäälissä ja -vihassa. Paskassa yltäpäältä ja surkuttelemassa omaa oloa, vihaisena, väsyneenä ja kiukkuisena. Valmiina vetämään herneen nenään pienimmästäkin vastoinkäymisestä, itkuraivarin kyyneleet jo valmiina kyynelkanavissa.

Hulluinta on se, etten oikeasti edes tiedä mitä se joku teoillaan tarkoitti vai tarkoittiko mitään. Minä vain tulkitsen kaiken niin helposti negatiiviseksi, kuin etsisin syytä masentua, luovuttaa, päästä helpolla. Ehkäpä todella siis olen niin laiska, kuin minulle on koko ikäni toitotettu.

Luovuttaja ja laiska paska. Kaikkien muiden hyvien ominaisuuksieni lisäksi.

Päivän sana

"Yhtä köyttä vetävät usein ne, joiden pitäisi riippua siinä."
-J. A. Hollo

Viikonloput ovat harmaita

Jossain välissä aivoni ovat muuttuneet puuroksi. En muista mitään. En opi mitään. En ymmärrä mitään. En kykene lukemaan ylevämpää kirjallisuutta tai opiskelemaan hiirten genetiikkaa. Ymmärrykseni ei riitä tietokoneen kiemuroihin tai virallisten tahojen kapulakieleen. Olen kaavoihini kangistunut ja elän kuin mikäkin kissaansa hemmotteleva vanhapiika isotäti. Mumisen yksikseni nuorten hömpötyksistä ja nykyajan kohkaamisesta vaikka olen itsekin numeroissa laskettuna melko nuori ja vanhasta ajastakaan ei ole omakohtaista kokemusta. Eilen minulle ehdotettiin, että antaisin oman värini (maantienharmaa) vallata mustaksi värjätyt hiukseni. Kieltäydyin moisesta, totesin, että jos jo muutenkin elää kuin mikäkin mummeli (täysin mummeleita väheksymättä!), niin ei kai tarvitse vielä näyttääkin moiselta. Menee viimeinenkin toivo löytää kadotettua nuoruutta. Ei sillä, että sitä juuri kaipaisin, mutta...

Tänään olen vihannut itseäni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olen ollut vakuuttunut siitä, että kaikilla muilla on ollut megalomaanisen hauska viikonloppu, ja että minä olen ainoa henkilö tuttavapiiristäni, joka mätänee kotosalla. Ja toisaalta olen ilkkunut itseäni, ehkäpä kaikilla muilla on hauskaa juuri siksi, että minua ei ole kutsuttu mukaan ja mätänen kotona? Olen katsonut vierestä, kun kaikki muut lähtevät baarikierrokselle ja kuunnellut nauru silmissä kerrottuja juttuja. Olen kuvitellut millaisia tarinoita edellisiltana on isketty ja kuullut miltä meno on kuulostanut. Tuntenut, nähnyt, haistanut. Tiedän oikein hyvin, millaista tietyillä porukoilla aina on juhliessaan. Nykyään en enää itse pääse osalliseksi moisista hauskuuksista. Uskon, että se johtuu ainoastaan siitä, että olen niin huono ihminen. Jos olisin kauniimpi, hauskempi, kaikin tavoin parempi, minutkin kutsuttaisiin ja minullakin olisi hauskaa, minutkin muistettaisiin.

Monta päivää mieleni on tehnyt vain maata peiton alla. Vaipua talviunille keskellä kesää. Vuoroin nukkua ja itkeä. Miten voikin koko ajan väsyttää? Jos minulla ei olisi eläimiä, en varmasti astuisi jalallanikaan ulos, en vaivautuisi pukeutumaan tai tekemään mitään muutakaan. Yritän maalata kasvoilleni hymyä silloin, kun joku sitä minulta odottaa. En muista miltä aito, spontaani, mahasta alkava nauru tuntuu. Itkun muistan hyvin, suorastaan tunnen.

Eroista

Yksi erojen ehdottomasti huonoimmista puolista on se, että monet hyvät asiat "menevät pilalle". Esimerkiksi hyvät biisit. Seurustelun aikana tulee usein kuunneltua yhdessä musiikkia, keskusteltua siitä ja nautittua siitä eri tavoin (tehdää levyjä toiselle, käydään keikoilla yhdessä, jne). Eron tullen nämä ennen niin mahtavat biisit muuttuvatkin vain muistutukseksi epäonnistuneesta suhteesta. Pahimmassa tapauksessa ne muistuttavat siitä, kuinka toinen petti ja jätti, tai vähintään siitä, kuinka itse mokasi. Kun jokin seurusteluajan tärkeistä biiseistä pärähtää radiosta, menee hyväkin päivä ainakin hetkellisesti pilalle.

Sama juttu tv-sarjojen ja elokuvien kanssa. Yhtäkkiä aiemmasta lempparisarjasta tuleekin kasvoille mäjähtävä märkä rätti. Tri House klonkkaa luoksesi, tökkää kylkeäsi ikävästi ja muistuttaa pisteliäästi niistä illoista, jolloin katselit ko. ohjelmaa toisen kainaloon käpertyneenä.

Ikävänä muistona voi myös toimia jokin tuoksu, tietynlainen päivä (jos ero on tuore) ja ennen kaikkea muiden puheet. Kun joku kavereistasi alkaa seurustella, voit vain kaihoten muistella sitä, miltä seurustelun alku huuma tuntuikaan. Tai vaihtoehtoisesti voit katkerana mutista jotain siitä, miltä tuntuu, kun ihmiset "kasvavat erilleen". Yritä siinä sitten olla iloinen toisen puolesta.

Mutta on hyvä muistaa (tai uskoa), että aika todella parantaa haavat. Eron jälkeen voit vain toivoa, että pystyt vielä jonakin päivänä kuuntelemaan Metallican Nothing Else Mattersia tai katsomaan Indiana Joneseja kokematta hermoromahdusta.

Päivän sana

"Silloin Nasu näki mikä Tyhmä Nasu hän oli ollut ja häntä nolotti niin että hän juoksi suoraa päätä kotiin ja meni sänkyyn potemaan päänsärkyä."
-A.A. Milne kirjassa Nalle Puh (viides luku, jossa Nasu tapaa Möhköfantin)

"Jo joutui armas aika..."

Ja jälleen on se aika vuodesta, kun kutsuja lakkiaisiin satelee. Itse olen saanut jo neljä kutsua. Kaikki ihmisiltä, joista todella pidän ja joiden kutsuista olisin todella iloinen, jos syy juhliin olisi vaan mikä tahansa muu. Minä en voi mennä yksinkään noista juhlista.

Pienenä halusin lukea ylioppilaaksi, jotta saisin osallistua vanhojen tansseihin ja pukeutua kauniiseen pukuun. Ymmärsin jo silloin myös sen, että tässä suvussa ylioppilaaksi lukeminen on jotain todella hienoa ja erikoista; mummo itkeä tillitti kun isoveli sai lakin päähänsä ja äitikin oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan valmistunutta esikoistaan. Jonain päivänä minäkin olisin kaiken tuon ylpeyden arvoinen, jonain päivänä minunkin menestystäni arvostettaisiin. Silloin olin vielä kunnianhimoinen ja tiesin tismalleen, mitä elämässäni tekisin. Vaan sitten tapahtui jotain. Kunnianhimo katosi, itsetunto luhistui. Opettajat, sukulaiset, kavereiden vanhemmat toitottivat, että "tällä päällä" pitäisi mennä lukioon eikä lähteä minnekään ammattikouluun. Minä pidin pääni, tosin aloin kyllä suorittamaan kaksoistutkintoa. Sinnittelin ja sinnittelin, mutta ahdistus oli liian suuri. Aina kun joku mainitsikin yo-kirjoitukset, meinasin saada paniikkikohtauksen. Lopetin lukio-opinnot melkein loppusuoralla. Ahdistus helpotti, hetkeksi. Lopulta jo pelkkä ammattikoulunkin suorittaminen ahdisti niin paljon (tai ei ehkä yksistään se, vaan elämäntilanteeni ylipäänsä), että en enää jaksanut mennä kouluun. Kului yli puoli vuotta, jonka aikana en käynyt koululla kuin kerran. Jos olisin suorittanut kouluni asiallisesti, olisin valmistunut jo aikapäiviä sitten. Tai oikeammin, jos olisin kyennyt suorittamaan sen kaksoistutkinnon, valmistuisin tänä keväänä. Se olisin minä, joka lähettäisi kutsuja kavereille. Vaan koska olen tällainen, en valmistu edes ammattikoulusta.

Sitä häpeän määrää ei voi edes kuvailla, kun yrittää luikerrella sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi äitini tuttava kysyy, mitä minä teen nykyään. Olenko töissä? Käynkö koulua? Jokos sitä on valmistuttu? Se on sietämätöntä. Olen tuhlannut elämästäni neljä vuotta, enkä usko koskaan valmistuvani tuosta koulusta. Mummo ei tule koskaan itkemään lakkiaisissani, enkä tule koskaan tekemään mitään sellaista, josta äitini voisi pakahtua ylpeänä.

En voi mennä niihin juhliin, koska joka ikinen hetki siellä katselemassa lakkipäisiä kavereitani, muistuttaisi vain siitä, millainen epäonnistuja olen. Ja tulen aina olemaan. Millä tällaiset tunteet voi muka kertoa kavereille, millä minä voin järkevästi perustella sen, että en voi mennä juhliin?

Taivaan lintu

Henrietta oli elänyt koko elämänsä muiden ehdoilla. Ensin hän oli palvellut vanhempiensa tarkoitusperiä, sitten toteuttanut suvun toiveita ja perinteitä, seuraavaksi aviomiehen tarpeet oli pitänyt täyttää ja lopulta olivat tulleet lapset. Lapset olivat rakkaita ja heistä huolehtiessaan Henrietta oli tuntenut olevansa vihdoinkin oma itsensä. Mutta lapsetkin olivat kasvaneet ja lähteneet opiskelemaan. Erik sen sijaan oli ja pysyi, valitti kuinka kotona ei ollut tarpeeksi siistiä ja vaati osallistumaan firman juhliin. Erik ei antanut milliäkään periksi, Henrietta olisi halunnut toteuttaa itseään ja tehdä töitä käsillään, mutta Erikin mielestä sellainen ei ollut soveliasta. Niinpä Henrietta kitui ja kuihtui, jatkoi miehensä palvelemista ja unohti omat tarpeensa.

Kun äiti oli kuollut, oli Henrietta perinyt sievoisen summan rahaa, mutta hän ei tiennyt mihin olisi ne käyttänyt. Rahat unohtuivat pankkiin, jonka Erik oli valinnut, tilille, joka Erikin mukaan sopi tarkoitukseen parhaiten ja tuottaisi eniten. Henriettaa ei raha juuri kiinnostanut, mitä väliä sillä rahalla oli, jos sitä ei saanut käyttää niinkuin tahtoi? Erik tienasi niin hyvin, ettei Henrietan rahoja tarvittu mihinkään muuhun kuin tekemään lisää rahaa.

Viime sunnuntaina kaikki oli kuitenkin muuttunut. Henrietta oli aamulla lukenut lehteä kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun Erik oli golfaamassa firman osakkaiden kanssa. Oikeastaanhan Henrietan olisi pitänyt olla mukana, mutta migreenin turvin hän oli välttynyt menemästä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan pitänyt golfaamisesta. Eihän se ollut mitään urheilua, kun ei siinä tullut edes hiki, mutta eihän osakkaiden kanssa sopinutkaan hikoilla ja puuskuttaa hengästyneenä. Yllättäin Henrietan siniset silmät olivat osuneet sattumalta ilmoitukseen myytävästä talosta, kuvassa oli näkynyt vihreän keitaan keskellä keltainen huvila. Se oli Henrietan mielestä aivan uskomattoman viehättävä. Eihän heillä oikeastaan ollut mitään tarvetta vielä yhdelle asunnolle, mutta silti Henrietta oli tarttunut puhelimeen ja soittanut ilmoituksen numeroon saman tien. Tapaaminen oli sovittu tälle päivälle, ja nyt Henrietta oli matkalla huvilalle.

Henrietta istui Erikin valitseman Jaguaarinsa ratin takana ja tunsi outoa kihelmöintiä vatsassaan. Hoidetut kynnet napsuttivat rattia hermostuneesti ja pellavainen jakkupuku tuntui oudon kireältä. Mitä hän oli tekemässä, miksi hän oli menossa katsomaan taloa, jota he eivät tarvinneet ja joka ei missään nimessä sopinut heidän käyttötarkoituksiinsa muutenkaan? Miksei hän ollut kertonut businesmatkalla olevalle miehelleen mitään koko talosta? Talo oli keskellä metsää jossain perähikiällä, eihän sinne voisi viedä edes liiketuttavia lomalle.

Henrietta löysi talolle navigaattorin avulla helposti ja kaarsi pihatielle. Hän jätti autonsa paikalla jo olleen farmarin perään ja nousi hitaasti ulos. Talo oli vielä hienompi kuin kuvassa. Se seisoi ylväänä, mutta jo rapistuneena keskellä villiintynyttä puutarhaa keltaisena kuin auringonkukka. Vierellään oli vanha kivinavetta, josta huokui viileys ja rauha, kuin tukemassa päärakennuksen auktoriteettia. Pihan perällä oli vielä jokin pienempi ulkorakennus, mutta siitä näkyi vain katto ja vähän päätyä kaiken kasvillisuuden keskeltä. Puutarha rehotti vauhkoontuneen hevoslauman lailla levittäytyen rakennusten eteen ja aitojen yli. Kirsikka- ja omenapuut kukkivat valtoimenaan, korkeaa heinikkoa koristivat villiintyneet perennat ja toisinaan silmiin osui ruusupensas. Henrietta tiesi heti, mitä hänen olisi tehtävä.

"Päivää, Petteri Ylitalo" itsensä esittelemään tullut keski-ikäinen mies sanoi kättään ojentaen. Henrietta hädintuskin vilkaisi miestä, talo oli lumonnut hänet. "Tämä on upea. Minä otan sen" Henrietta sanoi. Mies näytti hämmentyneeltä. "Ettekö halua nähdä sitä ensin kunnolla?". "Ei minun tarvitse, se on jo valinnut minut" Henrietta vastasi hengähtäen. Mies kuitenkin vaati saada esitellä taloa ja niin he kulkivat narisevan portin läpi. Mies esitteli taloa asiallisesti, mutta Henrietta ei kuunnellut. Hän ei kyennyt muuta kuin ihmettelemään ja katselemaan. Kierrettyään pihan ja talon sekä käytyään navetalla mies kääntyi katsomaan Henriettaa. Vasta nyt Henrietta huomasi miehen olevan hauskan näköinen, sillä tavalla jäntevä, kuin fyysistä työtä tehneet miehet usein ovat. "Vieläkö haluat tämän?" mies kysyi ja heilautti hapsottavia hiuksiaan pois silmiltä. "Vielä", vastasi Henrietta ja hymyili.

Papereita kirjoittaessa oli käynyt ilmi, että talo oli kuulunut Petteri Ylitalon isovanhemmille ja että Petteri omisti yrityksen, joka voisi remontoida talon. Sopimukset tehtiin ja Petteri oli pistänyt remontin heti käyntiin. Henrietta oli palannut entiseen taloonsa, pakannut tärkeimmät tavaransa ja jättänyt keittiön pöydälle viestin Erikille. Viestin kirjoittaminen oli ollut vaikeampaa, kuin Henrietta oli ajatellut. Hän oli kirjoittanut niinkuin asiat olivat; he eivät olleet koskaan rakastaneet toisiaan, lapset olivat jo niin isoja, että pärjäisivät ja että hän haluaisi vihdoinkin olla onnellinen ja itsenäinen. Allekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut "Henkka". Lapsena luokkatoverit olivat aluksi kutsuneet häntä Henkaksi, mutta vanhemmat olivat kieltäneet sen. "Sehän on pojan nimi! Sinulla on oikein sievä, tyttömäinen nimi, ja sillä sinua kutsutaan!" oli äiti kivahtanut ja sen jälkeen asiasta ei enää oltu puhuttu.

Viestin kirjoitettuaan Henrietta oli lähtenyt takaisin talolle. Illan hämyssä hän istui uuden kotinsa rappusilla, katseli omaa pihaansa, kuunteli lintujen laulua ja haisteli alkukesän tuoksuja. Vihdoinkin hän tunsi olevansa kotona, viimeinkin vapaa. "Vapaus" hän kuiskasi sanat ilmaan, kuin maistellen sen tarkoitusta.

---
Tarinamaanantain aiheena "Vapaus". Tarinasta tuli pitkä ja rönsyilevä, ja yritykseni lyhentää sitä saivat aikaan tietynlaisen töksähteleväisyyden, mutta ehkä tämä kelpaa.

Päivän sana

"Elämä on kompromissi kahden asian välillä; sen mitä itse tahtoo ja sen mitä toiset tahtovat."
-John Updike

Veteen piirretty viiva

Eilisten urheilusuoritusten jäljiltä lihaksia särkee ja käveleminen on paitsi tönkköä myös tuskaista. Takalistoa ja reisiä särkee ratsastuksen jäljiltä, vatsalihaksia treenin jäljiltä. Kipu on ihana, joka ikinen kivun säie muistuttaa siitä että on tullut tehtyä jotain. Raja normaalin liikunnan ilon ja epänormaalin pakkomielteen välillä on itselleni hämärä. Missä vaiheessa voi todeta, että on mennyt överiksi? Siinäkö, kun lähtee juoksulenkin jälkeen vielä pyöräilemään vai jo siinä, kun nauttii siitä keuhkoja pakottavasta hengästyksestä? Ja toisaalta, voiko tällaisen asian kanssa edes mennä liiallisuuksiin, jos ei siis puhuta koko päivän kestävästä pakkoliikkumisesta, vaan muistaa edes joskus levätä...?

Minun liikkumiseni on hyvin vaihtelevaa. Toisinaan saatan käydä ensin toisen koiran kanssa lenkillä, sitten pyöräilemässä ja sitten vielä toisen koiran kanssa. Syöminen saattaa jäädä väliin, koska se tuntuu täysin turhalta kaiken sen liikkumisen ilon keskellä. Ja toisinaan on jo vaikeaa mennä edes sen ensimmäisen koiran kanssa kävelemään. Toisaalta koirathan on pakko lenkittää, joten liikkumiseni on sentään minimissäänkin olemassaolevaa.

Viime aikoina ruoka on pyörinyt mielessä paljon, olen hyvin tietoinen makkaroistani ja siitä, että kohta pitäisi kehdata kävellä ulkona t-paidassa. Herkkulakko kunniaan. Onneksi harrastukseni pitävät minut liikkeellä, muutoin en varmaan tekisi mitään muuta kuin söisin syömästä päästyäni. Ruoasta on tulossa vanha viholliseni, ja olen siitä hitusen iloinen.

Miehistä ja parisuhteista

Tästä asiasta en osaa kirjoittaa luontevasti, en osaa tuoda esille mitä ajattelen ja teksti näyttää lähinnä lapselliselta, mutta ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nythän on jo yö, mutta kirjoittaa on pakko silloin kun ajatukset virtaavat. En tiedä, pitäisikö minun julkaista tätä kirjoitusta, mutta koska perustin tämän blogin nimenomaan sitä varten, että voisin kirjoittaa mistä tahansa, aion myös tehdä niin.

Muutama aika sitten olin ihan tyytyväinen sinkkuuteeni, käsittämättömän parisuhteen jälkeen tuntui hyvältä olla vaan, olla huolehtimatta mistään muusta kuin elukoista. Ehdin jo ajatella, että eiköhän tällä nyt selvitty; ei tarvitse miettiä miehiä enää, kun tuli taas todettua se, että olen liian vaikea ihminen seurustellakseni. Voisin elellä lopun ikäni yksin, elukoineni vanhana piikana ja ihan itseriittoisena. Tunsin itseni käsittämättömän vahvaksi, minäpä en sorrukaan siihen ikuiseen rakkauden kaipuuseen, mihin kaikki muut lankeavat. Minä pärjään ihan yksin!

Ja sitten alitajunta tai mikä lienee teki temppunsa ja aloin näkemään Unia. Unia, joissa on vain ihania, rakastavia miehiä kainalopaikkoineen ja onnellisia parisuhteita. Ja aamulla yllätän itseni ajattelemasta sitä unta ja toivomasta, että voisi vaan nukahtaa uudestaan palatakseen tuohon ruusunpunaiseen unimaailmaan. Todellisuus iskee naamalle kuin kylmä, märkä rätti.

Minä olen liian vaikea parisuhteeseen, ja vakaasti uskon, että en tule ikinä löytämään sellaista miestä, jonka kanssa kykenisin tai haluasin tai joka haluaisi jakaa arkeni. Olisi niin paljon helpompaa olla kaipaamatta kainalopaikkaa. Todellisuus iskee kahta kauheammin kun joutuu kuuntelemaan likaisten äijien seksinkaipuisia jorinoita, ja mieleen hiipii väistämättä ajatus siitä, ovatko kaikki miehet luonnostaan ja sisäsyntyisesti joko himoällöttäviä (ällöhimokkaita?) tai liian homppeleita minun makuuni.

Ja juu, kyllähän tämä kaikki ulottuu naisiinkin. Mutta koska en vakavissani ole koskaan halunnut parisuhdetta naisen kanssa, kirjoitan pelkästään miehistä ja pelkästään omasta näkökulmastani. Hassuinta tässä on se, että en todellakaan ole mikään pikku kaunosielu, joka ei kestä pienintä viittaustakaan mihinkään rivoon tai ällöttävään. Vaan ehkä joku mielenhäiriöistäni (yhtäkään ei muuten ole diagnosoitu, mutta...) aiheuttaa sen, että minun pitäisi olla kaiken inhimillisen yläpuolella, minua saa haluta, mutta ei koskea, minun pitää hallita kaikkea -etenkin itseäni, ja minulla ei saa olla mitään eläväisille ominaisia haluja. Sellaiset asiat kuin ravinnontarve, lisääntyminen tai ylipäänsä eläminen eivät saisi vaikuttaa minuun.

Todella kaipaan sitä järjestetyn avioliiton alkua, josta joskus oli puhetta erään kaverin kanssa. Harmi vain että ko. kaveri ei ilmeisesti ole kanssani samalla aaltopituudella. Huoh.

Päivän sana

"Hello Mr. Zebra
Can I have your sweater
Cause it's cold cold cold
In my hole hole hole"

-Tori Amos, "Mr Zebra"

Ristiriita ja raivotango

Minä olen sellainen ihminen, jota joskus myös pelkuriksi kutsutaan. Netissä uskallan kyllä sanoa asiani ja ilmaista (useimmiten) vastakkaisen mielipiteeni johonkin keskusteluun, mutta oikeassa elämässä uskallan puhua suoraan korkeintaan selän takana. Saatan joutua tilanteisiin, jotka ovat täysin vastoin omaa moraaliani ja joita inhoan, mutta en saa sitä sanottua sille ihmiselle, joka minut ko. tilanteeseen on ajanut. Ystävät ovat erikseen, heille voi sanoa melkein mitä tahansa, mutta ne vieraat tai vaan jollain tapaa tutut...

Silloin kun olen vihainen ja pitäisi vähän sadatella, huutaa, kirota, raivota tai osoittaa eriävä mielipide, minua alkaa kiristää niin päästä kuin kurkustakin. Ajatukset juoksevat kovempaa kuin suu ikinä ja alkaa itkettää ilman että kukaan toinen ymmärtää miksi itken. Puren hammasta ja huulta, ja jos joskus uskallankin jotain sanoa, on se käsittämätöntä ja lapsellista kiroamista. En saa sanottua sitä mitä ajattelen, koska itkettää ja ääni pettää ja verenpaine poksauttelee verisuonia.

Ihan oikeasti minä en ole niin lapsellinen kuin eräät henkilöt kuvittelevat, ulosantini on vain negatiivisissa tilanteissa hyvin heikkoa. Joten jos haluat riidellä kanssani, ole hyvä ja lähetä sähköpostia.

Lakkorikkurin uusi yritys

Toissapäivänä vietin koko päivän erään kaverini kanssa, kävimme harrastuksissa, lenkillä, hengailimme ja menimme erään yhteisen ystävämme luo kahville. Nämä kaksi kaveriani eivät olleet tavanneet vähään aikaan, joten heillä oli paljon puhuttavaa. Minulla sen sijaan ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Minulle ei ole tapahtunut mitään, ei ole mitään jaettavia kuulumisia. Nekin vähät asiat, joissa on edes rahtusen verran kerrottavaa on kerrottu jo. Siinä istuin, katselin ja kuuntelin kuinka kaverit puhuivat. Mietin miksi olin edes änkenyt mukaan. Olin siellä täysin turha ja tuli sellainen olo, että ilman minua heillä olisi ollut enemmän puhuttavaa. Tunsin itseni inhottavaksi, kun olin sillä tavalla tuppautunut seuraan vaikka minulla ei ollut mitään syytä moiseen. Pidän itseäni törkeänä, röyhkeänä ja epäkohteliaana.

Viime aikoina olen tuntenut itseni lähinnä väsyneeksi. Väsyneeksi itseeni, arkeeni, tekemättömyyteeni, elämääni. En saa mitään aikaan, en ole saanut pitkiin aikoihin.

Tapasin päivänä eräänä myös yhden vanhan ystävän, jota en ole nähnyt vuosiin. Tiedämme, että olemme molemmat olleet jollain tapaa ihastuneita toisiimme joskus. Oli mukavaa keimailla, esittää normaalia, olla muka hauska ja näpäkkä. Jälkimaku oli kuitenkin lähinnä kitkerä, tunsin oloni hölmöksi. Enhän minä voi olla hauska, näpäkkä, nätti tai mitään muutakaan. Tunsin itseni lähinnä petetyksi ja naurunalaiseksi. Ja lihavaksi.

Tänään aloitin tuhannen kerran herkkulakon.

Pelko

Piccolo oli juossut hyvin. Tätä menoa se rikkoo seuraavissa raveissa ennätyksensä ja tuo voiton kotiin, hymyilin ajatukselle. Irrotin ketjut, joilla musta ori oli käytävällä kiinni ja talutin sen omaan karsinaansa. Kiltti se oli, oikea herrasmies. Ikinä ei temppuillut, pysyi aina käsissä, toisin kuin omistajansa. En tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin Jukan auton kaartavan tallin pihaan. Otin ämpärin, johon olin aiemmin laskenut lämmintä vettä, ja tarjosin siitä Piccololle. Kuulin, kuinka Jukka lampsi toimistoon. Ori joi tyytyväisenä koko ämpärillisen, vein ämpärin paikalleen, laitoin kottikärryissä odottaneet heinät Piccolon eteen, suljin valot ja huokaisin raskaasti. Hevoset rouskuttivat heiniään tyytyväisinä, kesäyö tuoksui huumaavana ja keho tuntui raskaalta päivän päätteeksi. En vain tiennyt, kuinka kauan vielä voisin olla täällä. Sydämeen sattui pelkkä ajatuskin kotoisan tallin ja hevosten hylkäämisestä, mutta olin sotkenut asiani pahanpäiväisesti. Vaikka Jukkahan kaiken oli aloittanut, minä hölmönä olin vain mennyt mukana, antanut toisen viedä kuin pässiä narussa.

Yhtäkkiä muistin jättäneeni laukkuni toimistolle. Hitto, en haluaisi törmätä Jukkaan tänään, en nyt, en tänä iltana. Vilkaisin ovesta, toimistolla ei onneksi ollut valoja. Jukka oli tainnut mennä jo talolle. Toimisto tuoksui miehelle, rintaa kouraisi. Nappasin laukkuni sohvalta ja käännyin ympäri, kun takaa kuului kolahdus. Jukka oli hiipinyt taakseni. Mies kaappasi minut syliinsä. Vedin syvään henkeä, laukku tippui lattialle ja vastasin suudelmaan.

---

Päätinpä sitten kokeilla tarinointia myös Tarinamaanantain tapaan.

Päivän sana

"Mitä enemmän paskaa kaivat, sitä pahemmin se haisee."

Hiki hatussa

Nykyään uutisoidaan jatkuvasti siitä, kuinka koululaisten liikuntamäärää pitäisi lisätä. Ratkaisuksi ehdotetaan lähes aina koululiikunnan määrän lisäämistä, ja viimeksi tänään radiossa julistettiin kuinka koululaisten liikunnan määrää pitäisi paitsi lisätä myös hankaloittaa. Liikunnan pitäisi olla haastavampaa, vaativampaa, taidokkaampaa. Härregod, sanon minä. Pelkkä ajatuskin etoo.

Olen aina vihannut, siis nimenomaan vihannut, koulun liikuntatunteja. Jo ala-asteella opin lintsaamaan näiltä kidutustunneilta mitä taidokkaimmilla tavoilla. Olen aina kokenut muiden nähden liikkumisen suorastaan nöyryyttävänä, se on ollut aina noloa, inhottavaa ja ikävää. Yläasteella olin varmaankin enemmän pois liikuntatunneilta kuin paikalla. Liikuntatunnit ovat aina olleet ja tulevat varmaankin aina olemaan yksi nöyräättävimmistä asioista elämässäni. Sitä itseinhon määrää ei voi edes kuvailla, kun olisi pitänyt hypätä telineelle voimistelemaan. Tai kun piti kävellä uimapuvussa kaiken kansan nähden. Tai horjua luistimilla kaukalon reunan vieressä. Ehdottomasti kamalin asia koulussa ei suinkaan ole ollut pedofiilisia piirteitä omannut matematiikan opettaja, fysiikan tunnit, joilla ei tajunnut mitään tai muiden oppilaiden pilkkaamisen kuuleminen, vaan aivan ylivoimaisesti liikuntatunnit. Ja korostettakoon vielä, että minulle liikuntaa opettaneet opettajat eivät todellakaan ole olleet mitään epäinhimillisiä natseja, vaan pääasiassa oikein mukavia, ymmärtäväisiä ja nuoria naisia. Ja silti 90% kaikista elämäni aikana koetuista liikuntatunneista ovat olleet silkkaa kidutusta.

Mitä tapahtuu kaikille niille kaltaisilleni oppilaille, joille liikunta jo nykyisellään on kertakaikkisen kamalaa, jos sitä vielä entisestään lisätään ja sen laatua vaikeutetaan? Eikö nuorten liikuntatottumuksia voisi muuttaa jotenkin muuten, kuin nöyryyttämällä heitä koulussa? Olen vakuuttunut siitä, että jos liikuntaa olisi ollut yhtään enempää koulussa tai opettajat olisivat olleet yhtään kamalampia, en vielä tänäkään päivänä harrastaisi lainkaan liikuntaa. Nykyisellään liikun aivan vapaaehtoisesti keskimäärin joka päivä. Käyn koiran kanssa kävelemässä, vaeltamassa metsissä, juoksemassa, pyöräilemässä, jumppailen kotosalla, jne. Mitäpä jos sen sijaan, että tekisimme liikunnasta entistä inhottavampaa ja koulusta entistä nöyryyttävämmän, muuttaisimmekin kasvatustapojamme? Mitä tapahtuisi, jos lapset eivät kotiintullessaan jumahtaisikaan tietokoneen ääreen? Miksi ihmeessä liikunnan pitäisi tapahtua verenmaku suussa, tosissaan, miksei liikunta voisi olla mukavaa, leppoisaa ja -jestas sentään- hauskaa? En käsitä, miksi ihmeessä koululiikunnan pitäisi olla vaativaa ja hankalaa? Tässä maassa on nimittäin lähes jokaisella lapsella mahdollisuus harrastaa totista liikuntaa koulun ulkopuolella, jos lasta sattuu moinen huvittamaan.

Erilaisuus kunniaan, myös liikuntatunneilla.

Päivän sana

Ajattelin kaiken turhanpäiväisen ruikuttamisen ja maailmantuskan potemisen jälkeen keksiä vaihteeksi jonkin mukavan piristyksen mietetarhaani. Olen aina ollut suuri sitaattien, aforismien, sanontojen ja sananlaskujen ystävä, joten keksinpä sitten tällaisen "päivän sana"-osuuden. Ja aivan turha sitten odotella lainauksia raamatusta, koska Metsäruusu sattuu olemaan vankka luonnonuskontojen kannattaja, eikä siis sorru mihinkään tavanomaisiin päivän sanoihin. Päivän sana-osiossa saatat siis törmätä sananlaskuihin, kuuluisien ihmisten sanoihin, biisien lyriikoihin yms. ja jopa blogimaailman suuruuksien (ja miksei pienuuksienkin) lausahduksiin. Nimestään huolimatta päivän sanaa tuskin tullaan päivittämään päivittäin (haha). Päivän sana saattaa liittyä sen hetkisiin kuulumisiini, ajatuksiini, tapahtumiin (IRL ja nettimaailmassa) tai sitten se saattaa olla liittymättä yhtään mihinkään.

R u ready, folks? Tässä siis Metsäruusun mietetarhan kaikkien aikojen ensimmäinen Päivän Sana:

"Se mitä ihminen ajattelee itsestään ratkaisee hänen kohtalonsa."
-Henry David Thoreau

Käpy käryää

"Elämässä nyt vaan täytyy joskus tehdä epämiellyttäviäkin asioita"

Eikö se riitä, että jokaikinen kuukausi joutuu kärsimään naiseutensa tähden, rakkaita ihmisiä kuolee, terveys pettää, mieli pettää, keho pettää, perheenjäsenet vittuilevat, rahaa ei ole, koulu kusee ja yhteiskuntaa paskoo silmille? Pitääkö tuon toteutua vieläpä työelämässäkin? Ei voi tehdä työtä, josta edes 50 prosenttisesti nauttisi, vaan on tehtävä työtä, jota varten on radikaalisti muutettava ulkonäköään, asenteitaan ja mieltään? Tekeekö se minusta laiskan, jos en suostu tekemään työtä, jonka tiedän hajottavan pääni ja sitämyöten jotakuinkin kaiken muunkin?

Eikö tässä ihanaisessa hyvinvointi yhteiskunnassa todellakaan ole mahdollista nauttia elämästään ja työstään? Eihän mikään työ tietenkään ole pelkkää auvoista ruusuilla tanssimista, mutta kyllä itse ainakin keksin samantien useammankin työn, joiden tekemisestä voisin pääosin nauttia.

Usko ja toivo tulevaisuuden suhteen on mennyttä. Rakkaat lukijat, sanokaa kiltit, että sankoissa joukoissanne on edes yksi ihminen, olento tai mielikuvitushahmo, jonka ei ole tarvinut tehdä paskaa duunia, siis sellaista, jonka tekeminen on ollut kaikinpuolin vastenmielistä (siis kaikilta muilta puolin, kuin palkansaannin osalta).

Peukalot pystyyn

Niinhän se on, että kun ei ensimmäisellä kerralla onnistu, niin on laitettava uutta pökköä pesään. Työpaikkahakemuksista siis puhun nyt. Tuo aikaisempi työpaikan hakeminen kun epäonnistui (ei tosin minusta johtuvista syistä, mutta kuitenkin), niin en tällä kertaa jäänytkään tuleen makaamaan. Nousin ylös, pudistelin tuhkat vaatteista, menin eräälle työpaikkailmoituksia vilisevälle sivustolle ja etsin sieltä mieluiseni. Laitoin hakemuksen menemään ja nyt odottelen sormet ristissä, että tärppäisi. Jos tärppää, menevät kaikki tulevaisuuden varalle tekemäni suunnitelmat uusiksi, lähden kauas kotoa ja laitan elämäni mullin mallin. Pelottavaa, mutta kiehtovaa. Ja ennennäkemättömän rohkeaa minulta.

Tuoksumuisteloa

Ja niinhän siinä sitten käy, kun huomaa työpaikkailmoituksen olevan vaan jokin epämääräinen mikälienee ja puheluihin tai mihinkään muuhunkaan ei vastata, että alkaa ketuttaa niin maan perkuleesti. Sitä on jo suunnitellut elämänsä seuraavat kuukaudet ihan vain sitä työtä silmällä pitäen jotakuinkin valmiiksi, ja sitten käykin ilmi, että kaikki suunnitelmat olivat turhia. Hah.

No, sitten odotellaan vaan tietoa siitä asunnosta ja tehdään lisää luultavasti turhia suunnitelmia -tällä kertaa tosin seuraavien vuosien ajalle.

Mutta mitä käy ihmiselle siinä vaiheessa, kun tekisi mieli suudella ystävää, jonka kanssa ollaan kaveerattu lapsuudesta asti? Joutuu lainaamaan takkia, kun on niin kylmä ja joutuu lainaamaan kainaloa, koska pelkkä takki ei lämmitä. Ja kainalossa on niin ihanan hyvä olla. Kotiin tullessa oli vielä pakko nuuskaista takkia ja hymyillä surullisesti. Sitä kun tietää, ettei koko jutusta tulisi kuitenkaan mitään, paras pitää kaverit vain kavereina, ja muutenkin... Aamulla taas ymmärtää, ettei oikeasti ole ihastunut kaveriin, vaan kyse on kaipuusta, kainalopaikan kaipuusta. Silloin kenen tahansa tutun ja turvallisen kainalo kelpaa. Mutta olihan sitä takkia aamun tullen taas nuuskaistava. Ja tänään se on myös palautettava.

Puhelu

Asioiden hoitaminen (enkä nyt tarkoita mitään vessajuttuja, vaan ihan jotain virallisia puheluita tai virastoissa käymistä. Tai edes pankissa.) on kamalaa. On hirvittävää kerätä rohkeutta pahimmissa tapauksia päivätolkulla, miettiä vielä ennen nukkumaan menoa, että mitä pitää sanoa ja miten ja missä kohtaa, kuvitella päässään miten keskustelu luultavasti etenee, ja sitten loppujen lopulta vaan mennä ja hoitaa ne asiat. Soittaa se puhelu tai mennä sinne virastoon. Puhelua soittaessa kaikkein kamalinta on odottaa, että joku vastaa. Ja siinä kohtaa jos kukaan ei vastaa, tietää, että seuraava puhelu on vielä kamalampi. Sitä odottaa ja odottaa ja kerää vaan rohkeutta, ja sitten on taas koitettava.

Virastoihin tai pankkiinkin on käveltävä. Jalat vapisten on vielä kerrattava, että kaikki tarvittava on mukana ja että tietää mitä pitää sanoa. Ja perillä ei luultavasti tiedä ollenkaan, mihin pitää mennä, kenelle se asia pitää esittää tai missä sen jonkun työhuone on.

Ja tämä kaikki jännittäminen ja pelkääminen vaan tuntuu pahenevan, vaikka olen aina saanut asiat hoidettua ja minulle ollaan oikeastaan aina oltu todella ystävällisiä. Mitäs sitten tapahtuu, jos (tai kun) tulee se päivä, jolloin pankin tädillä on huono päivä tai opettaja ei suostu yhteistyöhön?

Tänään pitäisi soittaa vieraalle ihmiselle ja kysyä töitä. Jännittää ihan pirusti. Äsken sain jo rohkeuden rippeet kerättyä ja soitettua, mutta minulle ei vastattu. Nyt mahassa kiertää kokonainen lintuparvi ja niskat jumii, kun stressaan niin paljon.

Tele Visio

Minä vihaan televisiota, mutta silti sitä tulee katsottua aivan liikaa. Minä seuraan kaikenlaisia typeriä sarjoja kaikenlaisista typeristä syistä. Annan nyt muutaman esimerkin.

1. Syöminen. On olemassa sellaisia sarjoja, joita en olisi koskaan alkanut seuraamaan, jos en olisi mieltänyt niitä ns. herkkuohjelmiksi. Itse sarjan laadun kanssa nimityksellä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on puhtaasti siitä, että näitä sarjoja katsellessa vaan kuuluu syödä jotain -tietenkin mieluiten jotain herkkua. Suklaata, jäätelöä, sipsejä, you name it (I'll eat it). Myöhemmin tällaiseen sarjaan itseensäkin voi jäädä kevyesti koukkuun, mutta silti ohjelmaa katsoessa yleensä tulee syötyä. Esimerkkisarjana toimikoon vaikka Greyn anatomia, jota en olisi varmaankaan alkanut seuraamaan, jos en olisi sen varjolla saanut keskiviikkoisinkin herkutella.

2. Rakkauden kaipuu. Niinä synkkinä aikoina, kun sitä omaa kultamussukkaa ei joko ole olemassa, ei ole löytynyt tai se ei ole saatavilla, täytyy tietenkin katsoa jotain romanttista hömppää. Romanttista hömppää löytyy elokuvien lisäksi myös sarjoista. Hyvänä esimerkkinä toimikoon Gilmoren tytöt, jossa aina vähintään yhdellä ihanalla naisella/tytöllä oli onnea (huonoa tai hyvää) mies-saralla. Tippa tuli linssiin sarjaa katsoessa useampaankin otteeseen, vaikka koko sarja olikin aivan absurdi.

3. Tylsyys. Jos on tylsää, tulee tuijotettua ties mitä tuubaa. Tällaisesta sarjasta hyvin harvoin tulee tv-viikon ehdoton suosikki, useimmiten tällaista sarjaa ei tule katsottua edes kahta kertaa, ja juuri tästä syystä en laita tähän mitään esimerkkiä (ne eivät ole jääneet mieleen).

4. Traditio. Tämä voi tarkoittaa joko sitä, että tiettyjä sarjoja tulee katsottua vain, koska ne tulevat esimerkiksi tiettyyn kellonaikaan (esim. Todistettavasti syyllinen). Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että tiettyjä sarjoja tulee katsottua kerta toisensa jälkeen vaikka olisi nähnyt ko. sarjan joka ikisen jakson jo kymmeneen kertaan. Jokainen telkkarin omistava henkilö varmasti tietää, mitä nämä sarjat ovat...

5. Hetkellinen mielenhäiriö. Joidenkin sarjojen katsomista ei vaan voi perustella mitenkään järkevästi. "Tää on niin huono, että tästä tulee jo hyvä" on yksi yleisimpiä perusteluitani tällaisten sarjojen katsomiselle, mutta jokainen lukija voi varmasti itsekin nähdä, mikä perustelussa mättää. Esimerkkisarjana toimikoon tällä kertaa vaikkapa Zorro -miekka ja ruusu (joo-o, ihan oikeesti).

Ja tärkeimpänä kaikista: 6. Sarja on vaan niin pirun hyvä. Jotkut sarjat vaan vetoavat suoraan sydämeen, eikä sitä tarvitse perustella mitenkään. Tällaisina sarjoina itselleni toimivat esimerkiksi: Puutarhaetsivät (siis hei, kukkia ja murhia! Mitä muuta tämä voisi olla kuin pirun loistava??), Monk (neurooseja ja murhia!), Sherlock Holmes (siis tähän ei voi sanoa mitään muuta, kuin Sherlock Holmes), Avara Luonto (tuo lauantai-iltojen perinne) ja House (jota en osaa perustella mitenkään). Oho, tulipas dekkari-painotteista, mutta saa nyt luvan kelvata.

Kerrottakoon, että jos saan sen aiemmin mainitun asunnon, en luultavasti ota televisiota sinne mukaan. Käyn sitten vaan juuri sopivasti jossain kylässä noiden kohdan kuusi sarjojen aikaan.

Äiti

Blogini ensimmäisen kommentin innoittamana aion nyt kirjoittaa hieman äideistä.

Äiti on sellainen, johon luotetaan. Äiti tukee ja auttaa. Äiti on kiltti. Äiti on ystävällinen. Äiti on rakas. Äiti on toisinaan aivan hupsu. Äiti on sairas. Äiti on vahva. Äiti on ahkera. Äiti on useimmiten iloinen. Äiti on toisinaan myös ajattelematon. Äiti on pelastus.

Jonkun toisen äiti voi valitettavasti olla myös: alkoholisti, nyrpeä, väkivaltainen, negatiivinen, ylimielinen, ilkeä, ajattelematon, narkkari, itsekeskeinen.

Ilman äitiä minua ei olisi. Toivon joskus olevani yhtä hyvä äiti, kuin omani on.

Millainen sinun äitisi on?

Mieliala miinus

Päätä särkee. Ahmimalla syödyt sipsit kaduttavat, oksentaisin ne ulos, jos pystyisin. Alitajunnassa nakuttaa koko ajan tieto siitä, että olen lihonnut kymmenen (10) kiloa vuodessa, enkä edes silloin kymmenen kiloa sitten ollut tyytyväinen. En uskalla edes sovittaa tiettyjä housuja, koska tiedän, että ne eivät enää mahdu jalkaan ja ne kireät t-paidatkin pölyttyvät hyllyllä. On ollut aika, jolloin jopa ne kaikkein kireimmät paidat tai housut lököttivät. Siihen aikaan aion palata takaisin.

Myös stressi asuntoasioiden takia painaa. On olemassa talo, jossa on juuri minun lompakolleni sopiva vuokra, lähes täydellinen piha ja hyvä sijainti. Pystyn sieluni silmin näkemään ja tuntemaan millaista elämäni siinä talossa olisi. Vaan sitä havittelee tietenkin joku toinenkin. Yritän ajatella positiivisesti, mutta ajatuksissa kummittelee luulo, että minua vihataan tällä kylällä -tai vähintäänkin inhotaan. Että minua ei haluta tänne eikä missään nimessä juuri siihen taloon. Että se Toinen on niin paljon parempi, mukavampi ja viehättävämpi.

Aion pudottaa painoa vähintään sen kymmenen kiloa ja aion saada sen asunnon. Nämä päätökset on hyvä tehdä ahmitun puolikkaan sipsipussin jälkeen ja äidin sohvalta.

Kylähullu

Kun jalan alta kuuluu vaativa "slurps"-ääni, voi vaan kiittää onneaan siitä, että jalassa on gore-texit ja siitä, että on muistanut sitoa nauhat tarpeeksi tiukkaan. Tällaisessa tilanteessa taas ei voi kiittää onneaan, jos ei ole tiennyt lähtevänsä lenkille eikä täten ole myöskään tiennyt vaihtaa farkkuja kurahousuihin. Vaan ei hätää, melko pian ne farkutkin muuttuvat kurahousuiksi, tai ainakin kuraisiksi housuiksi.

Kun menee metsään leikkisän, nuoren, höperön koiran kanssa, jonka mielestä parasta koko maailmassa olet sinä, ja tietenkin hyppiminen, ja metsäily, ja juokseminen, ja ja ja... No, joka tapauksessa, siitä tulee väistämättäkin hyvälle tuulelle. Kun tähän vielä lisätään aiemmin päivällä saadut hyvät uutiset, auringon paiste, lintujen huima konsertti ja se fakta, että sinä olet ainoa ihminen koko metsässä, on mieli aivan pilvissä. Katselet koiran elämänriemua ja valitset alitajuisesti tietenkin sen kuraisimman lenkin, jonka polun katkaisee vähän väliä lätäkkö, oikea mutapotti. Mietit miten pääset lätäköiden yli ja juuri silloin se ihanainen koiranpenikka hyppää sulavasti ja kevyesti lätäkön yli, ja jää katsomaan sinua häntä heiluen. Mitä teet sinä? Et ainakaan lähde kiertämään lätäköitä tai vaihda kuivemmalle reitille. Silloin nimittäin kuuluu koittaa tehdä sama temppu kuin koira. Hop, yli meni niin että humpsahti vain, ja matka jatkuu iloisena. Silloin tällöin toistat koiran perässä tuon saman kuvion, ja joka kerta menee hyvin, et kastu (onhan jalassa sentään goret) ja lätäkötkin pysyvät sopivan kokoisina. Kunnes. Kunnes eteen avautuu muita suurempi lätäkkö. Koska mieli on pilvissa, ei sitä tule huomanneeksi kuitenkaan sitä faktaa, että lätäkkö on iso tai että jalassa on farkut. Koira hyppää tämänkin yli kevyesti -ja jää taas odottamaan. Ponnistat, liidät ilmojen halki, olo on kevyt, kunnes lätsähdät keskelle potikkoa ja ymmärrät, että et ole lainkaan niin sulava liikkeissäsi kuin se pitkäjalkainen koirankoipeliini. Mitä teet? Räjähdät tietenkin nauruun, kiroat ihan vain tavan vuoksi vähän ja käkättelet yksinäsi keskellä pusikkoa. Koirakin riemastuu ja juoksee luoksesi keskelle potikkoa, ja niin sovitte jälleen toisillenne niin kuin vain kurainen koira omistajineen voivat sopia.

Matka jatkui tietenkin hilpeissä merkeissä ja tottahan toki vastaan tuli kaikki tutut ja sinä vain virnuilit iloisena ja onnellisena kuraisen -ja vähintään yhtä onnellisen- koiran omistajana. Ja hyvällä tuurilla saatoit myös saada ihan oman statuksen, nimittäin kylähullun.

Siinä se haukkua räksyttää. Hau hau hau. Kuinka minä en ole sitä ja tätä ja kuinka minä olen tuota ja näitä. Asioita joita en ole: älykäs, ahkera, työssäkäyvä, kaunis, laiha. Asioita joita olen: laiska, paska, läski, tyhmä, ääliö, vammanen, idiootti. Päivästä toiseen. Hah hah, onpas hauskaa kun meidän Rosa on niin typerä! Tai Rosa, älä nyt yritä siinä yhtään vitsailla, kun sulla on niin käsittämättömän huono huumorintaju ja paskat jutut. Heko heko. Vitsiksihän se ne muotoilee, mutta kyllä minä tiedän millaisiksi ne jutut on tarkoitettu. Ne on tarkoitettu sellaisiksi, että minua alkaa itkettää ja kaikkia muita naurattaa, mutta koska en tietenkään voi itkeä, on minunkin naurettava. Oikein vedet silmissä.

Minä olen niin paska ihminen, että koiranikin vihaa minua. Heh heh, annapas kun minä vien sen ulos, niin on silläkin kaikki paremmin. Ja sitten tulee täti kylään ja sanoo, että koira on niin hyvässä kunnossa ja niin paljon paremman näköinen nykyään (kun Se käyttää koiraa lenkillä). Hittoakos sillä on väliä, että aiemmin minä olen mm. juossut, treenannut kolmea eri lajia ja lenkkeillyt tuntikausia päivittäin sen kanssa. Silloinhan se oli tädin mukaan liian laiha. Mutta nyt, NYT se on niin hyvässä kunnossa. On Se sitten ihmeellinen, kun parin viikon puolen tunnin päivittäisillä lenkeillä se saa koirankin parempaan kuntoon kuin minä. Hittoakos sillä on väliä, että minä olen mm. omistanut käytännössä koko elämäni eläimille, opiskellut alaa neljä vuotta ja käytän kaiken vapaa-aikani ja vähäiset rahani eläinteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Ehei, ei sillä ole tietenkään mitään merkitystä, onhan se paljon arvostettavampaa kun Se käyttää koiraa hetkellisesti parilla hassulla lenkillä silloin kun ehtii.

Se on oikea koko kylän lellikki. Kaikkihan siitä pitää. Se on hauska, oikea tarinankertoja. Ja lahjakaskin se on, älykäs, kaunis ja vaikka mitä. Aivan ihana ihminen siis. Ja joka jumalan kerta, kun käyn jossain ihmisten ilmoilla, saan kuulla kuinka Mielettömän Ihana ja Hauska tyyppi Se onkaan. Ja mitäs sille nyt kuuluu? Että kaikki on hyvin? Minäpä olenkin ajatellut ottaa siihen yhteyttä.

Sehän on vaan mukavaa, kun vietetään aikaa yhdessä. Eihän sillä ole niin väliä, onko molemmilla osapuolilla yhtä hauskaa, tai onko porukassa joku, joka toistuvasti joutuu kaiken kettuilun kohteeksi ja naurunalaiseksi. Synttärilahjassakin se onnistui vihjaamaan, että en osaa kokata ja olen niin paska kodin hengetär kuin olla vaan voi. Vaikka onhan se toki -nyt- yleisessä tiedossa, että ei meidän Rosa osaa siivota, kokata, leipoa, kutoa, ommella tai oikeastaan yhtään mitään. Ja miten se onkin niiiiiin laiska? Mitään se ei saa aikaan, vaikka kuinka me sitä kannustetaan ja vähän potkitaan persuksille. Juu, kyllähän niitä potkuja tulee, oikein sataa, mutta missä ne kannustukset on? Auta armias, jos erehtyy surkuttelemaan sitä, kuinka ei ole erityisen hyvä oikein missään. Kaikki aina sanoo, että noh noh, äläs nyt, kyllähän sä olet vaikka kuinka lahjakas monessakin asiassa. Ai niinkuin missä? Noh, ööh...

Ja tämänkin kun Se lukisi, niin olisin varmasti kauhea valittaja. Eihän sitä nyt vitsistä voi suuttua!

Kyllä isoveli osaakin olla julma.