Ja niinhän siinä taas kävi, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joudun moista miettimään.
Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?
Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?
Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.
3 kommenttia:
Kylla minusta hullun kannattaa
Komppaan anonyymiä. Seurustelenhan minäkin.
Pahoin pelkään, että olen kallistunut samalle kannalle. Se, kenen kannalta tämä on paha asia, selvinnee myöhemmin.
Lähetä kommentti