Eilisten urheilusuoritusten jäljiltä lihaksia särkee ja käveleminen on paitsi tönkköä myös tuskaista. Takalistoa ja reisiä särkee ratsastuksen jäljiltä, vatsalihaksia treenin jäljiltä. Kipu on ihana, joka ikinen kivun säie muistuttaa siitä että on tullut tehtyä jotain. Raja normaalin liikunnan ilon ja epänormaalin pakkomielteen välillä on itselleni hämärä. Missä vaiheessa voi todeta, että on mennyt överiksi? Siinäkö, kun lähtee juoksulenkin jälkeen vielä pyöräilemään vai jo siinä, kun nauttii siitä keuhkoja pakottavasta hengästyksestä? Ja toisaalta, voiko tällaisen asian kanssa edes mennä liiallisuuksiin, jos ei siis puhuta koko päivän kestävästä pakkoliikkumisesta, vaan muistaa edes joskus levätä...?
Minun liikkumiseni on hyvin vaihtelevaa. Toisinaan saatan käydä ensin toisen koiran kanssa lenkillä, sitten pyöräilemässä ja sitten vielä toisen koiran kanssa. Syöminen saattaa jäädä väliin, koska se tuntuu täysin turhalta kaiken sen liikkumisen ilon keskellä. Ja toisinaan on jo vaikeaa mennä edes sen ensimmäisen koiran kanssa kävelemään. Toisaalta koirathan on pakko lenkittää, joten liikkumiseni on sentään minimissäänkin olemassaolevaa.
Viime aikoina ruoka on pyörinyt mielessä paljon, olen hyvin tietoinen makkaroistani ja siitä, että kohta pitäisi kehdata kävellä ulkona t-paidassa. Herkkulakko kunniaan. Onneksi harrastukseni pitävät minut liikkeellä, muutoin en varmaan tekisi mitään muuta kuin söisin syömästä päästyäni. Ruoasta on tulossa vanha viholliseni, ja olen siitä hitusen iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti