Jossain välissä aivoni ovat muuttuneet puuroksi. En muista mitään. En opi mitään. En ymmärrä mitään. En kykene lukemaan ylevämpää kirjallisuutta tai opiskelemaan hiirten genetiikkaa. Ymmärrykseni ei riitä tietokoneen kiemuroihin tai virallisten tahojen kapulakieleen. Olen kaavoihini kangistunut ja elän kuin mikäkin kissaansa hemmotteleva vanhapiika isotäti. Mumisen yksikseni nuorten hömpötyksistä ja nykyajan kohkaamisesta vaikka olen itsekin numeroissa laskettuna melko nuori ja vanhasta ajastakaan ei ole omakohtaista kokemusta. Eilen minulle ehdotettiin, että antaisin oman värini (maantienharmaa) vallata mustaksi värjätyt hiukseni. Kieltäydyin moisesta, totesin, että jos jo muutenkin elää kuin mikäkin mummeli (täysin mummeleita väheksymättä!), niin ei kai tarvitse vielä näyttääkin moiselta. Menee viimeinenkin toivo löytää kadotettua nuoruutta. Ei sillä, että sitä juuri kaipaisin, mutta...
Tänään olen vihannut itseäni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olen ollut vakuuttunut siitä, että kaikilla muilla on ollut megalomaanisen hauska viikonloppu, ja että minä olen ainoa henkilö tuttavapiiristäni, joka mätänee kotosalla. Ja toisaalta olen ilkkunut itseäni, ehkäpä kaikilla muilla on hauskaa juuri siksi, että minua ei ole kutsuttu mukaan ja mätänen kotona? Olen katsonut vierestä, kun kaikki muut lähtevät baarikierrokselle ja kuunnellut nauru silmissä kerrottuja juttuja. Olen kuvitellut millaisia tarinoita edellisiltana on isketty ja kuullut miltä meno on kuulostanut. Tuntenut, nähnyt, haistanut. Tiedän oikein hyvin, millaista tietyillä porukoilla aina on juhliessaan. Nykyään en enää itse pääse osalliseksi moisista hauskuuksista. Uskon, että se johtuu ainoastaan siitä, että olen niin huono ihminen. Jos olisin kauniimpi, hauskempi, kaikin tavoin parempi, minutkin kutsuttaisiin ja minullakin olisi hauskaa, minutkin muistettaisiin.
Monta päivää mieleni on tehnyt vain maata peiton alla. Vaipua talviunille keskellä kesää. Vuoroin nukkua ja itkeä. Miten voikin koko ajan väsyttää? Jos minulla ei olisi eläimiä, en varmasti astuisi jalallanikaan ulos, en vaivautuisi pukeutumaan tai tekemään mitään muutakaan. Yritän maalata kasvoilleni hymyä silloin, kun joku sitä minulta odottaa. En muista miltä aito, spontaani, mahasta alkava nauru tuntuu. Itkun muistan hyvin, suorastaan tunnen.
4 kommenttia:
Äh. Haluaisin sanoa jotain joka parantaisi oloasi mutta en osaa. Yritä uskoa parempaan, jooko? Optimistinen usko tulevaan ei koskaan mene hukkaan.
Voimia sinulle
toivoo Pauliina
Miksi musta kuulostaa ihanniinku kaikki olisi niin ku pitääkin?
Miksi musta kuulostaa ihanniinku kaikki olisi niin ku pitääkin?
Kun mieli rupeaa torjumaan asioita ja päätöksenteko on vaikeaa; kun asioiden merkitys häviää ja ilo katoaa, niin jotkut ryhtyvät käyttämään sanaa uupuminen. Siihen saa apua lähimmältä terveysasemalta. Eikä kannata jättää hakematta. Se toimii oikeasti.
Peikko kutsuu sinut nyt sinne. Tule.
Kiitos Peikko ja Pauliina. Ei taida olla uupumus ihan oikea sana kuvaamaan tätä, kun ei ole mitään mistä uupua. Paitsi tietty itse elämä. Apua hain kerran, aiemmin keväällä, mutta en kokenut hyötyväni siitä mitenkään. Jotenkin tulee vaan ajateltua, että tämä pitää nyt itse saada järjestykseen.
Optimistista uskoa tulevaan en saa enää kehitettyä. Maailman meno ja ihmiset ovat niin sekaisin, että en kykene uskomaan mihinkään muuhun kuin pieneen maailmanloppuun. Tietysti voisin uskoa, että omalta osaltani asiat menevät parempaan suuntaan, ja niin kai uskonkin.
Huh, näyttääpäs tämä nyt synkältä tekstiltä.
Lähetä kommentti