Masennus (sitähän tämä kai on) pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa, ettei tämä koko blogi muutu ilon hautausmaaksi. Toisaalta, ajatusten purkautumiskanavaksihan tämän perustin, niin että jos jaksaisin valittaa tänne ne samat asiat, joista valitan kaikille muillekin, voisin sen tehdä. Mutta kun en jaksa. En jaksa enää edes valittaa niille oikeille ihmisille. Jaksan enää vain katsella mielen harmaita maisemia ja huokailla syvään.
Tänään nauroin niin, että kyyneleet valuivat. Tai ainakin kyyneleet valuivat, ei minulla oikeasti ollut niin hauskaa että olisi vedet silmissä tarvinut nauraa. Sainpahan vaan keinon purkaa viimein ne painavat kyyneleet, jotka ovat rasittaneet kyynelkanaviani jo pidemmän aikaa (seurassahan ei ole soveliasta itkeä ja koska en saa olla ikinä rauhassa niin...).
Äsken tuijotin Juha Vainion Vanhoja Poikia Viiksekkäitä-sanoja ja mietin, minkä kohdan valitsisin Päivän Sanaksi. En pystynyt valitsemaan kohtaa, koska en osannut päättää, valitsenko viittauksen yksinäisyyteen vai saimaannorppien huolestuttavaan tilanteeseen. Lukekaa siis koko biisin sanat, jos haluatte.
2 kommenttia:
Rääks! Masennuksesta (ainakin toistaiseksi) selvinneenä muistutan, että apua kannattaapi miettiä jos masennus jatkuu aina vaan, eikä mikään kiinnosta.
Minulla meni monta vuotta hukkaan, kun en tajunnut tilannettani.
Mutta toivonpa tosiaan, että risukasassa pilkahtelee pieniä kirkkauden kipunoita. Voimia ja iloa siis sinulle!
Kiitos Ally.
Apua jaksoin hakea kerran, mutta en kokenut hyötyväni siitä mitenkään. Tietenkään en odottanut mitään ihmeparannusta, mutta koska tiesin jo valmiiksi etten voi jatkaa ko. psykologilla kovinkaan kauaa ja koska ahdistuin tapaamisen järjestämisestä enemmän kuin masentumisesta, niin...
Luulen, että elämä alkaa jälleen hieman voittaa.
Lähetä kommentti