torstai 29. toukokuuta 2008

Eroista

Yksi erojen ehdottomasti huonoimmista puolista on se, että monet hyvät asiat "menevät pilalle". Esimerkiksi hyvät biisit. Seurustelun aikana tulee usein kuunneltua yhdessä musiikkia, keskusteltua siitä ja nautittua siitä eri tavoin (tehdää levyjä toiselle, käydään keikoilla yhdessä, jne). Eron tullen nämä ennen niin mahtavat biisit muuttuvatkin vain muistutukseksi epäonnistuneesta suhteesta. Pahimmassa tapauksessa ne muistuttavat siitä, kuinka toinen petti ja jätti, tai vähintään siitä, kuinka itse mokasi. Kun jokin seurusteluajan tärkeistä biiseistä pärähtää radiosta, menee hyväkin päivä ainakin hetkellisesti pilalle.

Sama juttu tv-sarjojen ja elokuvien kanssa. Yhtäkkiä aiemmasta lempparisarjasta tuleekin kasvoille mäjähtävä märkä rätti. Tri House klonkkaa luoksesi, tökkää kylkeäsi ikävästi ja muistuttaa pisteliäästi niistä illoista, jolloin katselit ko. ohjelmaa toisen kainaloon käpertyneenä.

Ikävänä muistona voi myös toimia jokin tuoksu, tietynlainen päivä (jos ero on tuore) ja ennen kaikkea muiden puheet. Kun joku kavereistasi alkaa seurustella, voit vain kaihoten muistella sitä, miltä seurustelun alku huuma tuntuikaan. Tai vaihtoehtoisesti voit katkerana mutista jotain siitä, miltä tuntuu, kun ihmiset "kasvavat erilleen". Yritä siinä sitten olla iloinen toisen puolesta.

Mutta on hyvä muistaa (tai uskoa), että aika todella parantaa haavat. Eron jälkeen voit vain toivoa, että pystyt vielä jonakin päivänä kuuntelemaan Metallican Nothing Else Mattersia tai katsomaan Indiana Joneseja kokematta hermoromahdusta.

Päivän sana

"Silloin Nasu näki mikä Tyhmä Nasu hän oli ollut ja häntä nolotti niin että hän juoksi suoraa päätä kotiin ja meni sänkyyn potemaan päänsärkyä."
-A.A. Milne kirjassa Nalle Puh (viides luku, jossa Nasu tapaa Möhköfantin)

tiistai 27. toukokuuta 2008

"Jo joutui armas aika..."

Ja jälleen on se aika vuodesta, kun kutsuja lakkiaisiin satelee. Itse olen saanut jo neljä kutsua. Kaikki ihmisiltä, joista todella pidän ja joiden kutsuista olisin todella iloinen, jos syy juhliin olisi vaan mikä tahansa muu. Minä en voi mennä yksinkään noista juhlista.

Pienenä halusin lukea ylioppilaaksi, jotta saisin osallistua vanhojen tansseihin ja pukeutua kauniiseen pukuun. Ymmärsin jo silloin myös sen, että tässä suvussa ylioppilaaksi lukeminen on jotain todella hienoa ja erikoista; mummo itkeä tillitti kun isoveli sai lakin päähänsä ja äitikin oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan valmistunutta esikoistaan. Jonain päivänä minäkin olisin kaiken tuon ylpeyden arvoinen, jonain päivänä minunkin menestystäni arvostettaisiin. Silloin olin vielä kunnianhimoinen ja tiesin tismalleen, mitä elämässäni tekisin. Vaan sitten tapahtui jotain. Kunnianhimo katosi, itsetunto luhistui. Opettajat, sukulaiset, kavereiden vanhemmat toitottivat, että "tällä päällä" pitäisi mennä lukioon eikä lähteä minnekään ammattikouluun. Minä pidin pääni, tosin aloin kyllä suorittamaan kaksoistutkintoa. Sinnittelin ja sinnittelin, mutta ahdistus oli liian suuri. Aina kun joku mainitsikin yo-kirjoitukset, meinasin saada paniikkikohtauksen. Lopetin lukio-opinnot melkein loppusuoralla. Ahdistus helpotti, hetkeksi. Lopulta jo pelkkä ammattikoulunkin suorittaminen ahdisti niin paljon (tai ei ehkä yksistään se, vaan elämäntilanteeni ylipäänsä), että en enää jaksanut mennä kouluun. Kului yli puoli vuotta, jonka aikana en käynyt koululla kuin kerran. Jos olisin suorittanut kouluni asiallisesti, olisin valmistunut jo aikapäiviä sitten. Tai oikeammin, jos olisin kyennyt suorittamaan sen kaksoistutkinnon, valmistuisin tänä keväänä. Se olisin minä, joka lähettäisi kutsuja kavereille. Vaan koska olen tällainen, en valmistu edes ammattikoulusta.

Sitä häpeän määrää ei voi edes kuvailla, kun yrittää luikerrella sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi äitini tuttava kysyy, mitä minä teen nykyään. Olenko töissä? Käynkö koulua? Jokos sitä on valmistuttu? Se on sietämätöntä. Olen tuhlannut elämästäni neljä vuotta, enkä usko koskaan valmistuvani tuosta koulusta. Mummo ei tule koskaan itkemään lakkiaisissani, enkä tule koskaan tekemään mitään sellaista, josta äitini voisi pakahtua ylpeänä.

En voi mennä niihin juhliin, koska joka ikinen hetki siellä katselemassa lakkipäisiä kavereitani, muistuttaisi vain siitä, millainen epäonnistuja olen. Ja tulen aina olemaan. Millä tällaiset tunteet voi muka kertoa kavereille, millä minä voin järkevästi perustella sen, että en voi mennä juhliin?

maanantai 26. toukokuuta 2008

Taivaan lintu

Henrietta oli elänyt koko elämänsä muiden ehdoilla. Ensin hän oli palvellut vanhempiensa tarkoitusperiä, sitten toteuttanut suvun toiveita ja perinteitä, seuraavaksi aviomiehen tarpeet oli pitänyt täyttää ja lopulta olivat tulleet lapset. Lapset olivat rakkaita ja heistä huolehtiessaan Henrietta oli tuntenut olevansa vihdoinkin oma itsensä. Mutta lapsetkin olivat kasvaneet ja lähteneet opiskelemaan. Erik sen sijaan oli ja pysyi, valitti kuinka kotona ei ollut tarpeeksi siistiä ja vaati osallistumaan firman juhliin. Erik ei antanut milliäkään periksi, Henrietta olisi halunnut toteuttaa itseään ja tehdä töitä käsillään, mutta Erikin mielestä sellainen ei ollut soveliasta. Niinpä Henrietta kitui ja kuihtui, jatkoi miehensä palvelemista ja unohti omat tarpeensa.

Kun äiti oli kuollut, oli Henrietta perinyt sievoisen summan rahaa, mutta hän ei tiennyt mihin olisi ne käyttänyt. Rahat unohtuivat pankkiin, jonka Erik oli valinnut, tilille, joka Erikin mukaan sopi tarkoitukseen parhaiten ja tuottaisi eniten. Henriettaa ei raha juuri kiinnostanut, mitä väliä sillä rahalla oli, jos sitä ei saanut käyttää niinkuin tahtoi? Erik tienasi niin hyvin, ettei Henrietan rahoja tarvittu mihinkään muuhun kuin tekemään lisää rahaa.

Viime sunnuntaina kaikki oli kuitenkin muuttunut. Henrietta oli aamulla lukenut lehteä kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun Erik oli golfaamassa firman osakkaiden kanssa. Oikeastaanhan Henrietan olisi pitänyt olla mukana, mutta migreenin turvin hän oli välttynyt menemästä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan pitänyt golfaamisesta. Eihän se ollut mitään urheilua, kun ei siinä tullut edes hiki, mutta eihän osakkaiden kanssa sopinutkaan hikoilla ja puuskuttaa hengästyneenä. Yllättäin Henrietan siniset silmät olivat osuneet sattumalta ilmoitukseen myytävästä talosta, kuvassa oli näkynyt vihreän keitaan keskellä keltainen huvila. Se oli Henrietan mielestä aivan uskomattoman viehättävä. Eihän heillä oikeastaan ollut mitään tarvetta vielä yhdelle asunnolle, mutta silti Henrietta oli tarttunut puhelimeen ja soittanut ilmoituksen numeroon saman tien. Tapaaminen oli sovittu tälle päivälle, ja nyt Henrietta oli matkalla huvilalle.

Henrietta istui Erikin valitseman Jaguaarinsa ratin takana ja tunsi outoa kihelmöintiä vatsassaan. Hoidetut kynnet napsuttivat rattia hermostuneesti ja pellavainen jakkupuku tuntui oudon kireältä. Mitä hän oli tekemässä, miksi hän oli menossa katsomaan taloa, jota he eivät tarvinneet ja joka ei missään nimessä sopinut heidän käyttötarkoituksiinsa muutenkaan? Miksei hän ollut kertonut businesmatkalla olevalle miehelleen mitään koko talosta? Talo oli keskellä metsää jossain perähikiällä, eihän sinne voisi viedä edes liiketuttavia lomalle.

Henrietta löysi talolle navigaattorin avulla helposti ja kaarsi pihatielle. Hän jätti autonsa paikalla jo olleen farmarin perään ja nousi hitaasti ulos. Talo oli vielä hienompi kuin kuvassa. Se seisoi ylväänä, mutta jo rapistuneena keskellä villiintynyttä puutarhaa keltaisena kuin auringonkukka. Vierellään oli vanha kivinavetta, josta huokui viileys ja rauha, kuin tukemassa päärakennuksen auktoriteettia. Pihan perällä oli vielä jokin pienempi ulkorakennus, mutta siitä näkyi vain katto ja vähän päätyä kaiken kasvillisuuden keskeltä. Puutarha rehotti vauhkoontuneen hevoslauman lailla levittäytyen rakennusten eteen ja aitojen yli. Kirsikka- ja omenapuut kukkivat valtoimenaan, korkeaa heinikkoa koristivat villiintyneet perennat ja toisinaan silmiin osui ruusupensas. Henrietta tiesi heti, mitä hänen olisi tehtävä.

"Päivää, Petteri Ylitalo" itsensä esittelemään tullut keski-ikäinen mies sanoi kättään ojentaen. Henrietta hädintuskin vilkaisi miestä, talo oli lumonnut hänet. "Tämä on upea. Minä otan sen" Henrietta sanoi. Mies näytti hämmentyneeltä. "Ettekö halua nähdä sitä ensin kunnolla?". "Ei minun tarvitse, se on jo valinnut minut" Henrietta vastasi hengähtäen. Mies kuitenkin vaati saada esitellä taloa ja niin he kulkivat narisevan portin läpi. Mies esitteli taloa asiallisesti, mutta Henrietta ei kuunnellut. Hän ei kyennyt muuta kuin ihmettelemään ja katselemaan. Kierrettyään pihan ja talon sekä käytyään navetalla mies kääntyi katsomaan Henriettaa. Vasta nyt Henrietta huomasi miehen olevan hauskan näköinen, sillä tavalla jäntevä, kuin fyysistä työtä tehneet miehet usein ovat. "Vieläkö haluat tämän?" mies kysyi ja heilautti hapsottavia hiuksiaan pois silmiltä. "Vielä", vastasi Henrietta ja hymyili.

Papereita kirjoittaessa oli käynyt ilmi, että talo oli kuulunut Petteri Ylitalon isovanhemmille ja että Petteri omisti yrityksen, joka voisi remontoida talon. Sopimukset tehtiin ja Petteri oli pistänyt remontin heti käyntiin. Henrietta oli palannut entiseen taloonsa, pakannut tärkeimmät tavaransa ja jättänyt keittiön pöydälle viestin Erikille. Viestin kirjoittaminen oli ollut vaikeampaa, kuin Henrietta oli ajatellut. Hän oli kirjoittanut niinkuin asiat olivat; he eivät olleet koskaan rakastaneet toisiaan, lapset olivat jo niin isoja, että pärjäisivät ja että hän haluaisi vihdoinkin olla onnellinen ja itsenäinen. Allekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut "Henkka". Lapsena luokkatoverit olivat aluksi kutsuneet häntä Henkaksi, mutta vanhemmat olivat kieltäneet sen. "Sehän on pojan nimi! Sinulla on oikein sievä, tyttömäinen nimi, ja sillä sinua kutsutaan!" oli äiti kivahtanut ja sen jälkeen asiasta ei enää oltu puhuttu.

Viestin kirjoitettuaan Henrietta oli lähtenyt takaisin talolle. Illan hämyssä hän istui uuden kotinsa rappusilla, katseli omaa pihaansa, kuunteli lintujen laulua ja haisteli alkukesän tuoksuja. Vihdoinkin hän tunsi olevansa kotona, viimeinkin vapaa. "Vapaus" hän kuiskasi sanat ilmaan, kuin maistellen sen tarkoitusta.

---
Tarinamaanantain aiheena "Vapaus". Tarinasta tuli pitkä ja rönsyilevä, ja yritykseni lyhentää sitä saivat aikaan tietynlaisen töksähteleväisyyden, mutta ehkä tämä kelpaa.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Päivän sana

"Elämä on kompromissi kahden asian välillä; sen mitä itse tahtoo ja sen mitä toiset tahtovat."
-John Updike

torstai 22. toukokuuta 2008

Veteen piirretty viiva

Eilisten urheilusuoritusten jäljiltä lihaksia särkee ja käveleminen on paitsi tönkköä myös tuskaista. Takalistoa ja reisiä särkee ratsastuksen jäljiltä, vatsalihaksia treenin jäljiltä. Kipu on ihana, joka ikinen kivun säie muistuttaa siitä että on tullut tehtyä jotain. Raja normaalin liikunnan ilon ja epänormaalin pakkomielteen välillä on itselleni hämärä. Missä vaiheessa voi todeta, että on mennyt överiksi? Siinäkö, kun lähtee juoksulenkin jälkeen vielä pyöräilemään vai jo siinä, kun nauttii siitä keuhkoja pakottavasta hengästyksestä? Ja toisaalta, voiko tällaisen asian kanssa edes mennä liiallisuuksiin, jos ei siis puhuta koko päivän kestävästä pakkoliikkumisesta, vaan muistaa edes joskus levätä...?

Minun liikkumiseni on hyvin vaihtelevaa. Toisinaan saatan käydä ensin toisen koiran kanssa lenkillä, sitten pyöräilemässä ja sitten vielä toisen koiran kanssa. Syöminen saattaa jäädä väliin, koska se tuntuu täysin turhalta kaiken sen liikkumisen ilon keskellä. Ja toisinaan on jo vaikeaa mennä edes sen ensimmäisen koiran kanssa kävelemään. Toisaalta koirathan on pakko lenkittää, joten liikkumiseni on sentään minimissäänkin olemassaolevaa.

Viime aikoina ruoka on pyörinyt mielessä paljon, olen hyvin tietoinen makkaroistani ja siitä, että kohta pitäisi kehdata kävellä ulkona t-paidassa. Herkkulakko kunniaan. Onneksi harrastukseni pitävät minut liikkeellä, muutoin en varmaan tekisi mitään muuta kuin söisin syömästä päästyäni. Ruoasta on tulossa vanha viholliseni, ja olen siitä hitusen iloinen.

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Miehistä ja parisuhteista

Tästä asiasta en osaa kirjoittaa luontevasti, en osaa tuoda esille mitä ajattelen ja teksti näyttää lähinnä lapselliselta, mutta ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nythän on jo yö, mutta kirjoittaa on pakko silloin kun ajatukset virtaavat. En tiedä, pitäisikö minun julkaista tätä kirjoitusta, mutta koska perustin tämän blogin nimenomaan sitä varten, että voisin kirjoittaa mistä tahansa, aion myös tehdä niin.

Muutama aika sitten olin ihan tyytyväinen sinkkuuteeni, käsittämättömän parisuhteen jälkeen tuntui hyvältä olla vaan, olla huolehtimatta mistään muusta kuin elukoista. Ehdin jo ajatella, että eiköhän tällä nyt selvitty; ei tarvitse miettiä miehiä enää, kun tuli taas todettua se, että olen liian vaikea ihminen seurustellakseni. Voisin elellä lopun ikäni yksin, elukoineni vanhana piikana ja ihan itseriittoisena. Tunsin itseni käsittämättömän vahvaksi, minäpä en sorrukaan siihen ikuiseen rakkauden kaipuuseen, mihin kaikki muut lankeavat. Minä pärjään ihan yksin!

Ja sitten alitajunta tai mikä lienee teki temppunsa ja aloin näkemään Unia. Unia, joissa on vain ihania, rakastavia miehiä kainalopaikkoineen ja onnellisia parisuhteita. Ja aamulla yllätän itseni ajattelemasta sitä unta ja toivomasta, että voisi vaan nukahtaa uudestaan palatakseen tuohon ruusunpunaiseen unimaailmaan. Todellisuus iskee naamalle kuin kylmä, märkä rätti.

Minä olen liian vaikea parisuhteeseen, ja vakaasti uskon, että en tule ikinä löytämään sellaista miestä, jonka kanssa kykenisin tai haluasin tai joka haluaisi jakaa arkeni. Olisi niin paljon helpompaa olla kaipaamatta kainalopaikkaa. Todellisuus iskee kahta kauheammin kun joutuu kuuntelemaan likaisten äijien seksinkaipuisia jorinoita, ja mieleen hiipii väistämättä ajatus siitä, ovatko kaikki miehet luonnostaan ja sisäsyntyisesti joko himoällöttäviä (ällöhimokkaita?) tai liian homppeleita minun makuuni.

Ja juu, kyllähän tämä kaikki ulottuu naisiinkin. Mutta koska en vakavissani ole koskaan halunnut parisuhdetta naisen kanssa, kirjoitan pelkästään miehistä ja pelkästään omasta näkökulmastani. Hassuinta tässä on se, että en todellakaan ole mikään pikku kaunosielu, joka ei kestä pienintä viittaustakaan mihinkään rivoon tai ällöttävään. Vaan ehkä joku mielenhäiriöistäni (yhtäkään ei muuten ole diagnosoitu, mutta...) aiheuttaa sen, että minun pitäisi olla kaiken inhimillisen yläpuolella, minua saa haluta, mutta ei koskea, minun pitää hallita kaikkea -etenkin itseäni, ja minulla ei saa olla mitään eläväisille ominaisia haluja. Sellaiset asiat kuin ravinnontarve, lisääntyminen tai ylipäänsä eläminen eivät saisi vaikuttaa minuun.

Todella kaipaan sitä järjestetyn avioliiton alkua, josta joskus oli puhetta erään kaverin kanssa. Harmi vain että ko. kaveri ei ilmeisesti ole kanssani samalla aaltopituudella. Huoh.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Päivän sana

"Hello Mr. Zebra
Can I have your sweater
Cause it's cold cold cold
In my hole hole hole"

-Tori Amos, "Mr Zebra"

maanantai 19. toukokuuta 2008

Ristiriita ja raivotango

Minä olen sellainen ihminen, jota joskus myös pelkuriksi kutsutaan. Netissä uskallan kyllä sanoa asiani ja ilmaista (useimmiten) vastakkaisen mielipiteeni johonkin keskusteluun, mutta oikeassa elämässä uskallan puhua suoraan korkeintaan selän takana. Saatan joutua tilanteisiin, jotka ovat täysin vastoin omaa moraaliani ja joita inhoan, mutta en saa sitä sanottua sille ihmiselle, joka minut ko. tilanteeseen on ajanut. Ystävät ovat erikseen, heille voi sanoa melkein mitä tahansa, mutta ne vieraat tai vaan jollain tapaa tutut...

Silloin kun olen vihainen ja pitäisi vähän sadatella, huutaa, kirota, raivota tai osoittaa eriävä mielipide, minua alkaa kiristää niin päästä kuin kurkustakin. Ajatukset juoksevat kovempaa kuin suu ikinä ja alkaa itkettää ilman että kukaan toinen ymmärtää miksi itken. Puren hammasta ja huulta, ja jos joskus uskallankin jotain sanoa, on se käsittämätöntä ja lapsellista kiroamista. En saa sanottua sitä mitä ajattelen, koska itkettää ja ääni pettää ja verenpaine poksauttelee verisuonia.

Ihan oikeasti minä en ole niin lapsellinen kuin eräät henkilöt kuvittelevat, ulosantini on vain negatiivisissa tilanteissa hyvin heikkoa. Joten jos haluat riidellä kanssani, ole hyvä ja lähetä sähköpostia.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Lakkorikkurin uusi yritys

Toissapäivänä vietin koko päivän erään kaverini kanssa, kävimme harrastuksissa, lenkillä, hengailimme ja menimme erään yhteisen ystävämme luo kahville. Nämä kaksi kaveriani eivät olleet tavanneet vähään aikaan, joten heillä oli paljon puhuttavaa. Minulla sen sijaan ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Minulle ei ole tapahtunut mitään, ei ole mitään jaettavia kuulumisia. Nekin vähät asiat, joissa on edes rahtusen verran kerrottavaa on kerrottu jo. Siinä istuin, katselin ja kuuntelin kuinka kaverit puhuivat. Mietin miksi olin edes änkenyt mukaan. Olin siellä täysin turha ja tuli sellainen olo, että ilman minua heillä olisi ollut enemmän puhuttavaa. Tunsin itseni inhottavaksi, kun olin sillä tavalla tuppautunut seuraan vaikka minulla ei ollut mitään syytä moiseen. Pidän itseäni törkeänä, röyhkeänä ja epäkohteliaana.

Viime aikoina olen tuntenut itseni lähinnä väsyneeksi. Väsyneeksi itseeni, arkeeni, tekemättömyyteeni, elämääni. En saa mitään aikaan, en ole saanut pitkiin aikoihin.

Tapasin päivänä eräänä myös yhden vanhan ystävän, jota en ole nähnyt vuosiin. Tiedämme, että olemme molemmat olleet jollain tapaa ihastuneita toisiimme joskus. Oli mukavaa keimailla, esittää normaalia, olla muka hauska ja näpäkkä. Jälkimaku oli kuitenkin lähinnä kitkerä, tunsin oloni hölmöksi. Enhän minä voi olla hauska, näpäkkä, nätti tai mitään muutakaan. Tunsin itseni lähinnä petetyksi ja naurunalaiseksi. Ja lihavaksi.

Tänään aloitin tuhannen kerran herkkulakon.

perjantai 16. toukokuuta 2008

Pelko

Piccolo oli juossut hyvin. Tätä menoa se rikkoo seuraavissa raveissa ennätyksensä ja tuo voiton kotiin, hymyilin ajatukselle. Irrotin ketjut, joilla musta ori oli käytävällä kiinni ja talutin sen omaan karsinaansa. Kiltti se oli, oikea herrasmies. Ikinä ei temppuillut, pysyi aina käsissä, toisin kuin omistajansa. En tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin Jukan auton kaartavan tallin pihaan. Otin ämpärin, johon olin aiemmin laskenut lämmintä vettä, ja tarjosin siitä Piccololle. Kuulin, kuinka Jukka lampsi toimistoon. Ori joi tyytyväisenä koko ämpärillisen, vein ämpärin paikalleen, laitoin kottikärryissä odottaneet heinät Piccolon eteen, suljin valot ja huokaisin raskaasti. Hevoset rouskuttivat heiniään tyytyväisinä, kesäyö tuoksui huumaavana ja keho tuntui raskaalta päivän päätteeksi. En vain tiennyt, kuinka kauan vielä voisin olla täällä. Sydämeen sattui pelkkä ajatuskin kotoisan tallin ja hevosten hylkäämisestä, mutta olin sotkenut asiani pahanpäiväisesti. Vaikka Jukkahan kaiken oli aloittanut, minä hölmönä olin vain mennyt mukana, antanut toisen viedä kuin pässiä narussa.

Yhtäkkiä muistin jättäneeni laukkuni toimistolle. Hitto, en haluaisi törmätä Jukkaan tänään, en nyt, en tänä iltana. Vilkaisin ovesta, toimistolla ei onneksi ollut valoja. Jukka oli tainnut mennä jo talolle. Toimisto tuoksui miehelle, rintaa kouraisi. Nappasin laukkuni sohvalta ja käännyin ympäri, kun takaa kuului kolahdus. Jukka oli hiipinyt taakseni. Mies kaappasi minut syliinsä. Vedin syvään henkeä, laukku tippui lattialle ja vastasin suudelmaan.

---

Päätinpä sitten kokeilla tarinointia myös Tarinamaanantain tapaan.

Päivän sana

"Mitä enemmän paskaa kaivat, sitä pahemmin se haisee."

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Hiki hatussa

Nykyään uutisoidaan jatkuvasti siitä, kuinka koululaisten liikuntamäärää pitäisi lisätä. Ratkaisuksi ehdotetaan lähes aina koululiikunnan määrän lisäämistä, ja viimeksi tänään radiossa julistettiin kuinka koululaisten liikunnan määrää pitäisi paitsi lisätä myös hankaloittaa. Liikunnan pitäisi olla haastavampaa, vaativampaa, taidokkaampaa. Härregod, sanon minä. Pelkkä ajatuskin etoo.

Olen aina vihannut, siis nimenomaan vihannut, koulun liikuntatunteja. Jo ala-asteella opin lintsaamaan näiltä kidutustunneilta mitä taidokkaimmilla tavoilla. Olen aina kokenut muiden nähden liikkumisen suorastaan nöyryyttävänä, se on ollut aina noloa, inhottavaa ja ikävää. Yläasteella olin varmaankin enemmän pois liikuntatunneilta kuin paikalla. Liikuntatunnit ovat aina olleet ja tulevat varmaankin aina olemaan yksi nöyräättävimmistä asioista elämässäni. Sitä itseinhon määrää ei voi edes kuvailla, kun olisi pitänyt hypätä telineelle voimistelemaan. Tai kun piti kävellä uimapuvussa kaiken kansan nähden. Tai horjua luistimilla kaukalon reunan vieressä. Ehdottomasti kamalin asia koulussa ei suinkaan ole ollut pedofiilisia piirteitä omannut matematiikan opettaja, fysiikan tunnit, joilla ei tajunnut mitään tai muiden oppilaiden pilkkaamisen kuuleminen, vaan aivan ylivoimaisesti liikuntatunnit. Ja korostettakoon vielä, että minulle liikuntaa opettaneet opettajat eivät todellakaan ole olleet mitään epäinhimillisiä natseja, vaan pääasiassa oikein mukavia, ymmärtäväisiä ja nuoria naisia. Ja silti 90% kaikista elämäni aikana koetuista liikuntatunneista ovat olleet silkkaa kidutusta.

Mitä tapahtuu kaikille niille kaltaisilleni oppilaille, joille liikunta jo nykyisellään on kertakaikkisen kamalaa, jos sitä vielä entisestään lisätään ja sen laatua vaikeutetaan? Eikö nuorten liikuntatottumuksia voisi muuttaa jotenkin muuten, kuin nöyryyttämällä heitä koulussa? Olen vakuuttunut siitä, että jos liikuntaa olisi ollut yhtään enempää koulussa tai opettajat olisivat olleet yhtään kamalampia, en vielä tänäkään päivänä harrastaisi lainkaan liikuntaa. Nykyisellään liikun aivan vapaaehtoisesti keskimäärin joka päivä. Käyn koiran kanssa kävelemässä, vaeltamassa metsissä, juoksemassa, pyöräilemässä, jumppailen kotosalla, jne. Mitäpä jos sen sijaan, että tekisimme liikunnasta entistä inhottavampaa ja koulusta entistä nöyryyttävämmän, muuttaisimmekin kasvatustapojamme? Mitä tapahtuisi, jos lapset eivät kotiintullessaan jumahtaisikaan tietokoneen ääreen? Miksi ihmeessä liikunnan pitäisi tapahtua verenmaku suussa, tosissaan, miksei liikunta voisi olla mukavaa, leppoisaa ja -jestas sentään- hauskaa? En käsitä, miksi ihmeessä koululiikunnan pitäisi olla vaativaa ja hankalaa? Tässä maassa on nimittäin lähes jokaisella lapsella mahdollisuus harrastaa totista liikuntaa koulun ulkopuolella, jos lasta sattuu moinen huvittamaan.

Erilaisuus kunniaan, myös liikuntatunneilla.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Päivän sana

Ajattelin kaiken turhanpäiväisen ruikuttamisen ja maailmantuskan potemisen jälkeen keksiä vaihteeksi jonkin mukavan piristyksen mietetarhaani. Olen aina ollut suuri sitaattien, aforismien, sanontojen ja sananlaskujen ystävä, joten keksinpä sitten tällaisen "päivän sana"-osuuden. Ja aivan turha sitten odotella lainauksia raamatusta, koska Metsäruusu sattuu olemaan vankka luonnonuskontojen kannattaja, eikä siis sorru mihinkään tavanomaisiin päivän sanoihin. Päivän sana-osiossa saatat siis törmätä sananlaskuihin, kuuluisien ihmisten sanoihin, biisien lyriikoihin yms. ja jopa blogimaailman suuruuksien (ja miksei pienuuksienkin) lausahduksiin. Nimestään huolimatta päivän sanaa tuskin tullaan päivittämään päivittäin (haha). Päivän sana saattaa liittyä sen hetkisiin kuulumisiini, ajatuksiini, tapahtumiin (IRL ja nettimaailmassa) tai sitten se saattaa olla liittymättä yhtään mihinkään.

R u ready, folks? Tässä siis Metsäruusun mietetarhan kaikkien aikojen ensimmäinen Päivän Sana:

"Se mitä ihminen ajattelee itsestään ratkaisee hänen kohtalonsa."
-Henry David Thoreau

maanantai 12. toukokuuta 2008

Käpy käryää

"Elämässä nyt vaan täytyy joskus tehdä epämiellyttäviäkin asioita"

Eikö se riitä, että jokaikinen kuukausi joutuu kärsimään naiseutensa tähden, rakkaita ihmisiä kuolee, terveys pettää, mieli pettää, keho pettää, perheenjäsenet vittuilevat, rahaa ei ole, koulu kusee ja yhteiskuntaa paskoo silmille? Pitääkö tuon toteutua vieläpä työelämässäkin? Ei voi tehdä työtä, josta edes 50 prosenttisesti nauttisi, vaan on tehtävä työtä, jota varten on radikaalisti muutettava ulkonäköään, asenteitaan ja mieltään? Tekeekö se minusta laiskan, jos en suostu tekemään työtä, jonka tiedän hajottavan pääni ja sitämyöten jotakuinkin kaiken muunkin?

Eikö tässä ihanaisessa hyvinvointi yhteiskunnassa todellakaan ole mahdollista nauttia elämästään ja työstään? Eihän mikään työ tietenkään ole pelkkää auvoista ruusuilla tanssimista, mutta kyllä itse ainakin keksin samantien useammankin työn, joiden tekemisestä voisin pääosin nauttia.

Usko ja toivo tulevaisuuden suhteen on mennyttä. Rakkaat lukijat, sanokaa kiltit, että sankoissa joukoissanne on edes yksi ihminen, olento tai mielikuvitushahmo, jonka ei ole tarvinut tehdä paskaa duunia, siis sellaista, jonka tekeminen on ollut kaikinpuolin vastenmielistä (siis kaikilta muilta puolin, kuin palkansaannin osalta).

maanantai 5. toukokuuta 2008

Peukalot pystyyn

Niinhän se on, että kun ei ensimmäisellä kerralla onnistu, niin on laitettava uutta pökköä pesään. Työpaikkahakemuksista siis puhun nyt. Tuo aikaisempi työpaikan hakeminen kun epäonnistui (ei tosin minusta johtuvista syistä, mutta kuitenkin), niin en tällä kertaa jäänytkään tuleen makaamaan. Nousin ylös, pudistelin tuhkat vaatteista, menin eräälle työpaikkailmoituksia vilisevälle sivustolle ja etsin sieltä mieluiseni. Laitoin hakemuksen menemään ja nyt odottelen sormet ristissä, että tärppäisi. Jos tärppää, menevät kaikki tulevaisuuden varalle tekemäni suunnitelmat uusiksi, lähden kauas kotoa ja laitan elämäni mullin mallin. Pelottavaa, mutta kiehtovaa. Ja ennennäkemättömän rohkeaa minulta.

perjantai 2. toukokuuta 2008

Tuoksumuisteloa

Ja niinhän siinä sitten käy, kun huomaa työpaikkailmoituksen olevan vaan jokin epämääräinen mikälienee ja puheluihin tai mihinkään muuhunkaan ei vastata, että alkaa ketuttaa niin maan perkuleesti. Sitä on jo suunnitellut elämänsä seuraavat kuukaudet ihan vain sitä työtä silmällä pitäen jotakuinkin valmiiksi, ja sitten käykin ilmi, että kaikki suunnitelmat olivat turhia. Hah.

No, sitten odotellaan vaan tietoa siitä asunnosta ja tehdään lisää luultavasti turhia suunnitelmia -tällä kertaa tosin seuraavien vuosien ajalle.

Mutta mitä käy ihmiselle siinä vaiheessa, kun tekisi mieli suudella ystävää, jonka kanssa ollaan kaveerattu lapsuudesta asti? Joutuu lainaamaan takkia, kun on niin kylmä ja joutuu lainaamaan kainaloa, koska pelkkä takki ei lämmitä. Ja kainalossa on niin ihanan hyvä olla. Kotiin tullessa oli vielä pakko nuuskaista takkia ja hymyillä surullisesti. Sitä kun tietää, ettei koko jutusta tulisi kuitenkaan mitään, paras pitää kaverit vain kavereina, ja muutenkin... Aamulla taas ymmärtää, ettei oikeasti ole ihastunut kaveriin, vaan kyse on kaipuusta, kainalopaikan kaipuusta. Silloin kenen tahansa tutun ja turvallisen kainalo kelpaa. Mutta olihan sitä takkia aamun tullen taas nuuskaistava. Ja tänään se on myös palautettava.