Taivaan lintu

Henrietta oli elänyt koko elämänsä muiden ehdoilla. Ensin hän oli palvellut vanhempiensa tarkoitusperiä, sitten toteuttanut suvun toiveita ja perinteitä, seuraavaksi aviomiehen tarpeet oli pitänyt täyttää ja lopulta olivat tulleet lapset. Lapset olivat rakkaita ja heistä huolehtiessaan Henrietta oli tuntenut olevansa vihdoinkin oma itsensä. Mutta lapsetkin olivat kasvaneet ja lähteneet opiskelemaan. Erik sen sijaan oli ja pysyi, valitti kuinka kotona ei ollut tarpeeksi siistiä ja vaati osallistumaan firman juhliin. Erik ei antanut milliäkään periksi, Henrietta olisi halunnut toteuttaa itseään ja tehdä töitä käsillään, mutta Erikin mielestä sellainen ei ollut soveliasta. Niinpä Henrietta kitui ja kuihtui, jatkoi miehensä palvelemista ja unohti omat tarpeensa.

Kun äiti oli kuollut, oli Henrietta perinyt sievoisen summan rahaa, mutta hän ei tiennyt mihin olisi ne käyttänyt. Rahat unohtuivat pankkiin, jonka Erik oli valinnut, tilille, joka Erikin mukaan sopi tarkoitukseen parhaiten ja tuottaisi eniten. Henriettaa ei raha juuri kiinnostanut, mitä väliä sillä rahalla oli, jos sitä ei saanut käyttää niinkuin tahtoi? Erik tienasi niin hyvin, ettei Henrietan rahoja tarvittu mihinkään muuhun kuin tekemään lisää rahaa.

Viime sunnuntaina kaikki oli kuitenkin muuttunut. Henrietta oli aamulla lukenut lehteä kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun Erik oli golfaamassa firman osakkaiden kanssa. Oikeastaanhan Henrietan olisi pitänyt olla mukana, mutta migreenin turvin hän oli välttynyt menemästä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan pitänyt golfaamisesta. Eihän se ollut mitään urheilua, kun ei siinä tullut edes hiki, mutta eihän osakkaiden kanssa sopinutkaan hikoilla ja puuskuttaa hengästyneenä. Yllättäin Henrietan siniset silmät olivat osuneet sattumalta ilmoitukseen myytävästä talosta, kuvassa oli näkynyt vihreän keitaan keskellä keltainen huvila. Se oli Henrietan mielestä aivan uskomattoman viehättävä. Eihän heillä oikeastaan ollut mitään tarvetta vielä yhdelle asunnolle, mutta silti Henrietta oli tarttunut puhelimeen ja soittanut ilmoituksen numeroon saman tien. Tapaaminen oli sovittu tälle päivälle, ja nyt Henrietta oli matkalla huvilalle.

Henrietta istui Erikin valitseman Jaguaarinsa ratin takana ja tunsi outoa kihelmöintiä vatsassaan. Hoidetut kynnet napsuttivat rattia hermostuneesti ja pellavainen jakkupuku tuntui oudon kireältä. Mitä hän oli tekemässä, miksi hän oli menossa katsomaan taloa, jota he eivät tarvinneet ja joka ei missään nimessä sopinut heidän käyttötarkoituksiinsa muutenkaan? Miksei hän ollut kertonut businesmatkalla olevalle miehelleen mitään koko talosta? Talo oli keskellä metsää jossain perähikiällä, eihän sinne voisi viedä edes liiketuttavia lomalle.

Henrietta löysi talolle navigaattorin avulla helposti ja kaarsi pihatielle. Hän jätti autonsa paikalla jo olleen farmarin perään ja nousi hitaasti ulos. Talo oli vielä hienompi kuin kuvassa. Se seisoi ylväänä, mutta jo rapistuneena keskellä villiintynyttä puutarhaa keltaisena kuin auringonkukka. Vierellään oli vanha kivinavetta, josta huokui viileys ja rauha, kuin tukemassa päärakennuksen auktoriteettia. Pihan perällä oli vielä jokin pienempi ulkorakennus, mutta siitä näkyi vain katto ja vähän päätyä kaiken kasvillisuuden keskeltä. Puutarha rehotti vauhkoontuneen hevoslauman lailla levittäytyen rakennusten eteen ja aitojen yli. Kirsikka- ja omenapuut kukkivat valtoimenaan, korkeaa heinikkoa koristivat villiintyneet perennat ja toisinaan silmiin osui ruusupensas. Henrietta tiesi heti, mitä hänen olisi tehtävä.

"Päivää, Petteri Ylitalo" itsensä esittelemään tullut keski-ikäinen mies sanoi kättään ojentaen. Henrietta hädintuskin vilkaisi miestä, talo oli lumonnut hänet. "Tämä on upea. Minä otan sen" Henrietta sanoi. Mies näytti hämmentyneeltä. "Ettekö halua nähdä sitä ensin kunnolla?". "Ei minun tarvitse, se on jo valinnut minut" Henrietta vastasi hengähtäen. Mies kuitenkin vaati saada esitellä taloa ja niin he kulkivat narisevan portin läpi. Mies esitteli taloa asiallisesti, mutta Henrietta ei kuunnellut. Hän ei kyennyt muuta kuin ihmettelemään ja katselemaan. Kierrettyään pihan ja talon sekä käytyään navetalla mies kääntyi katsomaan Henriettaa. Vasta nyt Henrietta huomasi miehen olevan hauskan näköinen, sillä tavalla jäntevä, kuin fyysistä työtä tehneet miehet usein ovat. "Vieläkö haluat tämän?" mies kysyi ja heilautti hapsottavia hiuksiaan pois silmiltä. "Vielä", vastasi Henrietta ja hymyili.

Papereita kirjoittaessa oli käynyt ilmi, että talo oli kuulunut Petteri Ylitalon isovanhemmille ja että Petteri omisti yrityksen, joka voisi remontoida talon. Sopimukset tehtiin ja Petteri oli pistänyt remontin heti käyntiin. Henrietta oli palannut entiseen taloonsa, pakannut tärkeimmät tavaransa ja jättänyt keittiön pöydälle viestin Erikille. Viestin kirjoittaminen oli ollut vaikeampaa, kuin Henrietta oli ajatellut. Hän oli kirjoittanut niinkuin asiat olivat; he eivät olleet koskaan rakastaneet toisiaan, lapset olivat jo niin isoja, että pärjäisivät ja että hän haluaisi vihdoinkin olla onnellinen ja itsenäinen. Allekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut "Henkka". Lapsena luokkatoverit olivat aluksi kutsuneet häntä Henkaksi, mutta vanhemmat olivat kieltäneet sen. "Sehän on pojan nimi! Sinulla on oikein sievä, tyttömäinen nimi, ja sillä sinua kutsutaan!" oli äiti kivahtanut ja sen jälkeen asiasta ei enää oltu puhuttu.

Viestin kirjoitettuaan Henrietta oli lähtenyt takaisin talolle. Illan hämyssä hän istui uuden kotinsa rappusilla, katseli omaa pihaansa, kuunteli lintujen laulua ja haisteli alkukesän tuoksuja. Vihdoinkin hän tunsi olevansa kotona, viimeinkin vapaa. "Vapaus" hän kuiskasi sanat ilmaan, kuin maistellen sen tarkoitusta.

---
Tarinamaanantain aiheena "Vapaus". Tarinasta tuli pitkä ja rönsyilevä, ja yritykseni lyhentää sitä saivat aikaan tietynlaisen töksähteleväisyyden, mutta ehkä tämä kelpaa.