torstai 17. heinäkuuta 2008

Ahdistus

Tänään ahdistaa niin, että sattuu. Miksei ihminen saa tehdä sitä, mistä pitää ja olla onnellinen?

Olen pikkuhiljaa siirtymässä syömättömyyteen. En tarkoituksella, mutta jotenkin niin on jälleen tapahtumassa. En haluaisi sitä, sillä tiedän, että pitkällä tähtäimellä syön itseni kuitenkin lihavammaksi kuin koskaan, jos nyt paastoilen. (Hah, kuinka ironista, että oikeasti ainoa syy haluta pois syömättömyydestä on painon kertyminen takaisin. Voi jeesus.) Voiko todella olla niin, että kun tuntee otteensa elämän hallinnasta lipsuvan, kiristää otetta syömisen hallinnasta? En olisi ikinä uskonut -enkä tiedä uskonko vieläkään- moista tapahtuvan itseni kohdalla, mutta aika hassuun saumaan tämä osui.

Ainiin. Tämä hullu muuten nyt sitten seurustelee. Saas nähdä kuinka kauan, kun pää on alkanut jälleen pettämään.

torstai 3. heinäkuuta 2008

Kirjastossa

Ovi kolahtaa takanani kiinni, kun pyyhkäisen kenkiä mattoon. Nainen tiskin takana vilkaisee minua kirjojen keskeltä, tervehdimme molemmat. Kirjastossa on ihanan viileää, en tiedä johtuuko se varsinaisesti lämpötilasta vai vaan tunnelmasta -siitä kun ei ole kiire mihinkään ja on ihanan hiljaista. Verkkaritakkinen mies kysyy jotain kirjastonhoitajalta, minä jään hetkeksi katsomaan vasta palautettuja kirjoja, niitä, joita ei ole vielä ehditty laittaa takaisin paikoilleen. Nappaan yhden, selaan takakannen tekstin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Otan kirjan kainaloon ja jatkan matkaa kaunokirjallisuus-kyltin alitse. Hiippailen hyllyjen välissä, kyykistelen ja kurottelen, nappaan kirjan sieltä toisen täältä ja luen takakansia. Suurimman osan palautan takaisin hyllyyn, toisten nimet painan mieleeni myöhempiä kertoja varten ja loput painuvat unholaan, mutta pari kirjaa pääsee kainaloon sen aiemmin napatun seuraksi. Olen hiljaisimmassa, syrjäisimmässä nurkassa kyykyssä alahyllyn luona. Silmät selaavat edestakaisin kirjojen nimiä ja kirjailijoita. Yhtäkkiä kuuluu lähestyvät, tömähtelevät ja raskaat, tahallisesti liian kovat askeleet. Säikähdän, vilkaisen nopeasti hyllyn takaa ja huomaan, että kulkija olikin vain joku isänsä mukana kirjastoon raahattu pojankloppi. Katson poikaa pahasti ja palaan takaisin hyllyn taa. "Senkin hölmö, mitä sinä moista sätkyt" ajattelen ja jatkan kierroksen loppuun.

En uskalla selata loppuja hyllyjä liian tarkkaan, ettei tule lainattua enempää kuin ehtii lukea. Palaan tiskille, kirjastotäti hymyilee ja nappaa yhden kirjan välistä edelliseltä lukijalta unohtuneen kirjanmerkin. Toivottavasti se päätyy takaisin omistajalleen, sillä se ei ollut mikään paperinpala tai kirjastokuitti (joita minä käytän kirjanmerkkeinä) vaan ihan hieno muovipäällysteinen siili-merkki. Vaihdamme pari sanaa ja kirjastonhoitaja sujauttaa ulkomuistista kuitin päällimmäisen kirjan väliin suojaan. Pakkaan kirjat kassiin, siihen, jonka olen saanut joululahjaksi. Kiitän tätiä ja poistun kirjastosta juuri, kun pari nuorta tyttöä kävelevät ohitseni tiskille. Jopa tuon ikäiset tytöt osaavat puhua kirjastossa kuiskaten, kikattavatkin jollekin tyttöjenjutulle kirjastoon sopivalla äänenvoimakkuudella. Mikseivät ihmiset osaa käyttäytyä muuallakin yhtä hillitysti, rauhallisesti ja ystävällisesti kuin kirjastossa? Toisinaan tunnen itseni todella vanhaksi.

Pihalla näen sen saman tömistelevän pojan isineen autonsa luona riitelemässä. Isä läpsäyttää poikaa, ei selvästikään ole nähnyt minua. Sillä hetkellä annan pojalle tömistelyn anteeksi.

tiistai 1. heinäkuuta 2008

Kannattaako hullun seurustella?

Ja niinhän siinä taas kävi, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joudun moista miettimään.

Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?

Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?

Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.