torstai 28. huhtikuuta 2011

Heikkous

En kestä heikkoutta itsessäni. Järki sanoo, että on aivan luonnollista olla heikko, kaikki ihmisethän ovat jollain tapaa, jossakin mielessä, heikkoja. Muissa kestän sen melko hyvin, poikaystäviä ja minua lukuunottamatta. Heikkous oksettaa. Jos en hyväksy heikkoutta itsessäni, miten voisin hyväksyä sitä kumppaniltani? Kuten sanottu, minua ei ole luotu seurustelemaan. Minun ei kuulu olla parisuhteessa, koska en siihen kykene kuin lyhyissä pätkissä kerrallaan.

Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Muutoksen kaipuuta

Blogin entinen ulkonäkö alkoi kyrsiä, etenkin kun sen leveydet olivat heittäneet häränpyllyä kuin Rosan elämä konsanaan. Tämä uusi ei ole mitenkään erikoinen, mutta on se ainakin entiseen verrattuna erilainen.

Kaipuuta muutokseen on muillakin elämän osa-alueilla havaittavissa. En tahtoisi olla kotona (ainakaan yksin), en jaksa keskittyä mihinkään ja poikaystäväkin riepoo niin, että eroaminen on alkanut tuntua ihan hyvältä ajatukselta. Same old story all over again, etten sanoisi... Tapanani on ihastua ja alkaa seurustella alkukeväästä, olla aivan rakastunut ja hypätä suhteisiin mukaan ilman järjen hiventä vain huomatakseni että mitä lähemmäs kesä saapuu, sitä enemmän haluan olla vapaa. Suhteetkin ovat vuosien saatossa lyhentyneet, nykyään ei meinaa ehtiä kissaa sanoa kun jo tekee mieli erota. Seurustelu ei ole minua varten.

Olen löytänyt uuden kaverin, melkein ystävän. Se on huomattavan nuori poika, joka asuu naapurissa ja on erikoinen tyyppi. Sen sydän on särkynyt pahan prinsessan toimesta ja se kaipasi jotakuta, jolle tilittää. Siitä se sitten lähti. Nyt tapaamme melkein joka ilta, juomme teetä ja valittelemme surkeita elämiämme. Se on kiltti, hauska ja älykäs, suloinenkin, mutta ei tiedä sitä itse. Se syyttää itseään siitä, että prinsessa jätti sen ja se luulee, että syynä oli sen rumuus ja typeryys ja tylsyys. Surullinen juttu kaiken kaikkiaan, mutta on mukavaa että se avautuu minulle. Prinsessaa tekisi mieli ravistella. Uusi toverini tosin ei oikein ymmärrä minun huoliani, mutta se annettakoon anteeksi, kun on kuitenkin kyse itseäni huomattavasti nuoremmasta kaverista. On mukava toimia (vertais)tukena edes jollekulle. Mutta millä sen saisi ymmärtämään, että se on oikeasti mielenkiintoinen ja hieno kaveri?