Lonely weekends

Yö lienee parasta bloggaus-aikaa. Winamp soittaa beatlesiä ja rock 'n' rollin klassikoita, siltä ajalta kun oli vielä paljon sanottavaa, mutta se sanottiin jotenkin ihanan viattomasti, suorastaan vaivattoman tuntuisesti (tietenkin siihen aikaan tällainen musiikki on ollut hyvin radikaalia ja pahennusta herättävää, mutta siis nykyajan meininkiin verrattuna tällainen musiikki on hyvin -hmm- kevyttä, etten sanoisi. Mutta se ei siis mitenkään huononna tällaista musiikkia, pikemminkin päinvastoin, aika ja ajankuvat luovat biiseihin aivan omanlaisensa tunnelman).

Olo on lähinnä haikea. Juhannus ei enää edusta minulle mitään suurta juhlahenkeä ja iloa -ei ole edustanut enää kolmeen vuoteen. Eilen grillailin melko hyvässä porukassa, erästä olisi tehnyt mieleni ottaa kädestä kiinni, mutta enhän tee sellaista. On sanottu, että me sopisimme hyvin yhteen ja kyllä meillä onkin paljon yhteistä, mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, en usko että minusta olisi seurustelemaan kenenkään kanssa tällaisen mielen kanssa. Vaan olisihan se kainalopaikka silti kelvannut.

On masentavaa huomata, kuinka ihmiset, joita olen pitänyt kavereina -osaa jopa ystävinä- lähtevät reissuun ja keksivät hauskuutusta, mutta eivät edes pyydä minua mukaan. Myöhemmin saan aina kuulla, kuinka hauskaa porukalla on ollut. Ja tämä on tapahtunut jo useampaan otteeseen. Olen vakuuttunut että se ei ole sattumaa. Minua ei haluta porukkaan enkä aio olla bileiden se tyyppi, jota kukaan ei koskaan kutsu, mutta joka silti onnistuu kaikkien harmiksi änkemään mukaan.

Olen miettinyt paljon rakkautta viime aikoina. Jostain syystä soittimeeni on kertynyt miesten mahtipontisia lauluja rakkaudesta ja naisten surullisia lauluja rakkaudesta. Sattumaa? Miten miehet kokevat rakkauden? Minulle on muodostunut hyvin karu miehenmalli ehkä siksi, että olen aina ollut yksi jätkistä, eli olen saanut kuulla kaiken sen, mitä pojat puhuvat keskenään ja josta tyttöystävät eivät luultavasti tiedä mitään. Ovatko kaikki nämä rakkaudesta laulavat miehet vain suuria valehtelijoita, jotka sanovat mitä tahansa kaatakseen naikkoset sänkyihinsä? Jotka pettävät ja jättävät tyttöystävänsä huoletta heti jos homma käy liian hankalaksi tai tarjolla olisi jotain "helpompaa"? Tämä ajatus on vaivannut minua siitä asti kun vuosia sitten kuulin erään miekkosen vinkkaavan kaverilleen, että Zen Cafen Todella Kauniilla heruu ihan varmasti. Voiko olla mahdollista, että me naiset olemme niin hyväuskoisia, sinisilmäisiä ja rakkaudenkaipuisia hölmöjä, että uskomme heti, kun joku kuiskii kauniita sanoja korvaamme? Tai vielä pahempaa, laulaa ja soittaa rakkaudesta?

Huoh, väsymys ottaa veronsa. Ei tässä kirjoituksessa nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta missäpä sitä olisi?