maanantai 30. kesäkuuta 2008

Lekotellen

Naisen silmät aukesivat hitaasti, päivä oli jo pitkällä ja huone kylpi auringon valossa. Kesti hetken ennen kuin nainen sai todellisuudesta kiinni, muistaessaan edellistä iltaa hymy karehti huulilla. Hän kääntyi, vaihtoi kylkeä, ja katsoi miestä. Mies tuhisi vielä, mutta pian hänkin raotti silmiään. Hymy. Mies otti tukevamman otteen naisesta, veti lähemmäs. Nainen tunnusteli miehen selkää, sen lihaksia, kaaria, mutkia ja kuoppia. Mies nuuski naisen hiuksia, silitti kättä, kylkeä, selkää, pakaraa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, hiljaisuus ja kosketukset kertoivat jo kaiken.

Nainen ei tiennyt kauanko he olivat siinä maanneet, silitellen, halaillen, nuuskien, kun miehen mahan murahdus rikkoi hiljaisuuden. ”Onko nälkä?” kysyi nainen. ”Vähän” kuiskasi mies. Nainen venytteli raukeita jäseniään, mies raaputti nenäänsä. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen, nainen siirtyi – jos mahdollista – vieläkin lähemmäs, nyt hän makasi käytännössä puoliksi miehen päällä. Nainen hengitti syvään, pää nousi ja laski miehen hengityksen mukaan.

Vihdoin nainen veti housut jalkaan, tosin edelleen sängyllä maaten. Mies nousi ylös, meni keittämään kahvia. Nainen makasi edelleen, mietti tapahtuneita asioita, sanottuja sanoja, muisteli kosketuksia. Pitkästä aikaa nainen tunsi olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi, onnelliseksi. ”Olisivatpa kaikki aamut tällaisia” nainen huomasi ajattelevansa.

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Are all the men just bunch off pigs?

Olen menettänyt vähäisenkin uskoni miehiseen sukupuoleen. Ihmeellistä arpomista, vitkuttelua, vääntämistä, huomionkerjäämistä ja ongelmien keksimällä keksimistä on ilmennyt tänään. Olen myös nähnyt Sinkkuelämää-elokuvan, joka vain tuki näitä aatoksia. Olen viimeaikoina myös seurannut erään ystäväni eroa melkein puolen vuosikymmenen aikaisesta poikaystävästään. Ihmeellistä touhua sekin. Ei sillä, että omat eroamiset olisi koskaan hoidettu kovinkaan kypsästi, mutta senpä takia tiedänkin mistä puhun. Olen seurannut läheltä mitä kummallisimpia suhteiluja, ja ihmetellyt kuinka omituisissa suhteissa ihmiset elävätkään -tai kuinka omituisiksi suhteet saattavat muuttua tai paljastua. Ja toisaalta olen onnistunut seuraamaan paria mielestäni oikein oivallista suhdetta, joista ainakin toista tiedän monien ihmisten pitävän hyvinkin omituisena.

Minun silmissäni miehet ovat jakautuneet kolmeen ryhmään (laitettu enimmyysjärjestykseen niin, että ensimmäistä on eniten): 1. ällöttävät (limaiset, jupit, niljakkeet, tissiperseraksamiehet, seksihurjastelijagigolot, idiootit) 2. nössöt ja 3. hyvät, mutta varatut.

Mieskatsaus päättyy tähän.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

Päivän sana

"Close your eyes and I'll kiss you,
Tomorrow I'll miss you"
-The Beatles, All my loving

Lonely weekends

Yö lienee parasta bloggaus-aikaa. Winamp soittaa beatlesiä ja rock 'n' rollin klassikoita, siltä ajalta kun oli vielä paljon sanottavaa, mutta se sanottiin jotenkin ihanan viattomasti, suorastaan vaivattoman tuntuisesti (tietenkin siihen aikaan tällainen musiikki on ollut hyvin radikaalia ja pahennusta herättävää, mutta siis nykyajan meininkiin verrattuna tällainen musiikki on hyvin -hmm- kevyttä, etten sanoisi. Mutta se ei siis mitenkään huononna tällaista musiikkia, pikemminkin päinvastoin, aika ja ajankuvat luovat biiseihin aivan omanlaisensa tunnelman).

Olo on lähinnä haikea. Juhannus ei enää edusta minulle mitään suurta juhlahenkeä ja iloa -ei ole edustanut enää kolmeen vuoteen. Eilen grillailin melko hyvässä porukassa, erästä olisi tehnyt mieleni ottaa kädestä kiinni, mutta enhän tee sellaista. On sanottu, että me sopisimme hyvin yhteen ja kyllä meillä onkin paljon yhteistä, mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, en usko että minusta olisi seurustelemaan kenenkään kanssa tällaisen mielen kanssa. Vaan olisihan se kainalopaikka silti kelvannut.

On masentavaa huomata, kuinka ihmiset, joita olen pitänyt kavereina -osaa jopa ystävinä- lähtevät reissuun ja keksivät hauskuutusta, mutta eivät edes pyydä minua mukaan. Myöhemmin saan aina kuulla, kuinka hauskaa porukalla on ollut. Ja tämä on tapahtunut jo useampaan otteeseen. Olen vakuuttunut että se ei ole sattumaa. Minua ei haluta porukkaan enkä aio olla bileiden se tyyppi, jota kukaan ei koskaan kutsu, mutta joka silti onnistuu kaikkien harmiksi änkemään mukaan.

Olen miettinyt paljon rakkautta viime aikoina. Jostain syystä soittimeeni on kertynyt miesten mahtipontisia lauluja rakkaudesta ja naisten surullisia lauluja rakkaudesta. Sattumaa? Miten miehet kokevat rakkauden? Minulle on muodostunut hyvin karu miehenmalli ehkä siksi, että olen aina ollut yksi jätkistä, eli olen saanut kuulla kaiken sen, mitä pojat puhuvat keskenään ja josta tyttöystävät eivät luultavasti tiedä mitään. Ovatko kaikki nämä rakkaudesta laulavat miehet vain suuria valehtelijoita, jotka sanovat mitä tahansa kaatakseen naikkoset sänkyihinsä? Jotka pettävät ja jättävät tyttöystävänsä huoletta heti jos homma käy liian hankalaksi tai tarjolla olisi jotain "helpompaa"? Tämä ajatus on vaivannut minua siitä asti kun vuosia sitten kuulin erään miekkosen vinkkaavan kaverilleen, että Zen Cafen Todella Kauniilla heruu ihan varmasti. Voiko olla mahdollista, että me naiset olemme niin hyväuskoisia, sinisilmäisiä ja rakkaudenkaipuisia hölmöjä, että uskomme heti, kun joku kuiskii kauniita sanoja korvaamme? Tai vielä pahempaa, laulaa ja soittaa rakkaudesta?

Huoh, väsymys ottaa veronsa. Ei tässä kirjoituksessa nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta missäpä sitä olisi?

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Missä, missä se Matti on...?

Nukkumatti siis. Uni ei ota tullakseen. Se on kartellut minua nyt joka ikinen ilta, eilen menin nukkumaan joskus kolmen maissa. Ja heräsin yhdeksältä (tai siis silloin nousin ylös, pitkin yötä tuli taas heräiltyä). Päivällä väsyttää ja kiukututtaa, mutta illalla vaan kukututtaa.

Uupumus on sen verran rankka etten kykene kirjoittamaan mitään järkevää. Niinpä teen vain kaksi listaa:

Tässä päivässä huonoa
-naiseus
-kivut
-maalikaupan ihmissilmää huijaava valaistus, joka aiheuttaa väärän väristen maalien ostoa (=oma ääretön typeryys)
-itku ja hampaiden kiristys em. syistä silloin, kun ei oikein sopisi itkeä ja kiristellä
-kurjuus
-vittumainen perheenjäsen

Tässä päivässä hyvää
-ystävä
-äiti
-hassunhassu pieni koira, joka tanssii kanssani
-nostalgiset pelit

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

pimpeli-pom

Tänään istuin sateessa tulevan kotini kuistilla ja kuuntelin veden tippumista ränsistyneistä räystäistä. Haistelin kukkien sateen esiin tuomaa tuoksua ja kuuntelin lintujen laulantaa. Tunsin pitkästä aikaa olevani kotona.

Olen intoillut sisustamisesta, olen saanut hulluja ideoita -sekä hyviä että huonoja- ja värvännyt ystäviäkin sisustushommiin. Olen löytänyt varastoista vanhoja esineitä, jotka on pakko ottaa käyttöön tai laittaa esille, vaikka tarkoitus kuinka olisikin ollut päästä eroon jo olemassaolevastakin roinasta sen sijaan että sitä keräisi vielä lisää.

Olen jo vähän kitkenyt villiintynyttä kukkapenkkiä, tosin ihan vähän vaan, sillä 1) en oikein erota rikkakukkia kukkapenkkikukista (taktiikkani oli jättää kaikki nätit kukat talteen) ja 2) en haluakaan siitä penkistä mitään siistiä ja hallittua. Lisäksi kitkeminen jäi vähän toisarvoiseksi seikaksi muutenkin, kun keskityin lähinnä jutustelemaan kimalaisten kanssa ( surullinen uutinen ) ja ihastelemaan pihallani pyörivää hyvin kesyä oravaa. Ja pitihän siinä tietenkin päivitellä luontoa ja maailmaa muutenkin.

Tuosta eilisestä dokkarista en nyt kykene kirjoittamaan mitään. Toivottavasti katsoitte sen. Olen siitä edelleen niin järkyttynyt, etten halua vaivata päätäni sillä tässä ihanassa yöllisessä sateen aiheuttamassa euforiassani.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Jesse-sedän leirissä

Tänään klo 21.40 kannattaa kääntää tv FST-5:lle, sillä sieltä tulee Jesus Camp-niminen dokkari, jossa näytetään kuinka aikuiset evankelistat aivopesevät lapsensa mm. osoittamaan mieltä abortteja vastaan, häpeämään syntejään, uskomaan luomiskertomukseen (evoluutiohan on silkkaa paskapuhetta), jne. Tässä dokkari, joka sai Rosan kertakaikkisen epäuskon, vihan ja ällötyksen valtaan. Aion kuitenkin katsoa sen tänään uudestaan ja alusta asti.


Jesus Camp Telkku.comissa.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Suojelusta ja sanaa

Lukiessani toukokuun Koiramme-lehteä liikutuin suunnattomasti jutusta, jossa 100-vuotias Irina Björkelund antoi vähän perspektiiviä koiramaailmaan. Rouva Björkelund on mm. ollut aktiivisesti mukana eläinsuojelutyössä, hän on kasvattanut koiria ja odottanut miestään 10 vuotta tämän jouduttua syyttömänä Neuvostoliittoon vankileirille (herra Björkelund kirjoitti muuten kokemuksistaan kirjan "Stalinille menettämäni vuodet").

Myönnän, että herkistyin jutusta ehkäpä hieman liioitellusti, mutta minkäs teet. Jos sinulle, hyvä lukija, tulee Koiramme-lehti kannattaa lukea ko. juttu.

Eläinsuojelutyö on monille eläimille elämän ja kuoleman kysymys. Itsekin olen hetken aikaa ollut erään eläinsuojeluyhdistyksen hommissa, ja se työ jos mikä on tärkeää (ja rankkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin). En tällä kertaa aio kirjoittaa yksittäisistä eläinkohtaloista, mutta sen verran täytyy sanoa, että surkeita kohtaloita siellä oli aivan liikaa. Ja lähestulkoon joka ikinen tapaus yhdistyksellä oli siellä silkkaa ihmisten välinpitämättömyyttä ja tietämättömyyttä. Kissoja ko. toimipisteessä on jatkuvasti yli 200 +muut eläimet (jyrsijät, kanit, koirat, linnut, kilpikonnat ja sijaiskodeissa olevat kissat). Koiria yhdistyksella oli pahimmillaankin alle 10 ja niiden vaihtuvuus on huomattavasti nopeampi kuin kissojen, koiria kun ei yleensä saa naapurista ilmaiseksi ja niitä on totuttu lenkittämään kytkettynä ja pitämään sisällä perheenjäseninä ja lemmikkeinä. Ja silti koiriakin kaltoinkohdellaan aivan liikaa, joten ei ole mikään ihme, että kissoja tällä asenteella kohdellaan todella huonosti. Kissalla ei ole tässä yhteiskunnassa (jos missään) mitään arvoa. Rotukissan ostajaa pidetään hulluna. Sisäkissan pitäjää pidetään yhä edelleen eläinrääkkääjänä tai vähintäänkin omituisena. Kissa ei kuulu Suomen luontoon, mutta silti ihmiset sen sinne päästävät. Kissojen yli ajetaan, niitä ammutaan, hukutetaan, hakataan, revitään kappaleiksi ja petoeläimet syövät niitä. Kissat itse tappavat hiirten lisäksi pikkulintuja ja Suomen uhanalaisia eläimiä (esim. sammakkoeläimiä). Kissa mielletään yhä edelleen jotenkin villimmäksi eläimeksi kuin koira, vaikka se on ollut ihmisen seuralaisena vähintään yhtä kauan. Aika harvalle tulee mieleen laskea koira ovesta yksikseen ulos metsästämään itse ruokaansa -ja hyvä niin, mutta miksei kissan elämälle anneta samanlaista arvoa?

Loppuun vielä Päivän sananakin toimivat lainaukset arvoisalta Rouva Björkelundilta:

"Eläintä ei saa koskaan ottaa hetken mielijohteesta, ilmaiseksi annettavat joutuvat usein huonoiten kohdelluiksi."

"Meidän tulee kunnioittaa kaikkea elämää, eikä vähiten niitä pienimpiä -eläimiä"

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Same old same old

Masennus (sitähän tämä kai on) pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa, ettei tämä koko blogi muutu ilon hautausmaaksi. Toisaalta, ajatusten purkautumiskanavaksihan tämän perustin, niin että jos jaksaisin valittaa tänne ne samat asiat, joista valitan kaikille muillekin, voisin sen tehdä. Mutta kun en jaksa. En jaksa enää edes valittaa niille oikeille ihmisille. Jaksan enää vain katsella mielen harmaita maisemia ja huokailla syvään.

Tänään nauroin niin, että kyyneleet valuivat. Tai ainakin kyyneleet valuivat, ei minulla oikeasti ollut niin hauskaa että olisi vedet silmissä tarvinut nauraa. Sainpahan vaan keinon purkaa viimein ne painavat kyyneleet, jotka ovat rasittaneet kyynelkanaviani jo pidemmän aikaa (seurassahan ei ole soveliasta itkeä ja koska en saa olla ikinä rauhassa niin...).

Äsken tuijotin Juha Vainion Vanhoja Poikia Viiksekkäitä-sanoja ja mietin, minkä kohdan valitsisin Päivän Sanaksi. En pystynyt valitsemaan kohtaa, koska en osannut päättää, valitsenko viittauksen yksinäisyyteen vai saimaannorppien huolestuttavaan tilanteeseen. Lukekaa siis koko biisin sanat, jos haluatte.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Luovuttaja

Minulla on taipumus luovuttaa helposti. Yksikin vastoinkäyminen ja alan epäillä itseäni, useimmiten tämä päättyy siihen, että totean olevani niin surkea ettei kannata edes yrittää. Uusimpana esimerkkinä tämä suunniteltu suuri elämänmuutos: Keksin idean, innostun, en yllättäin heti löydäkään sopivaa työpaikkaa (kukapa löytäisi), alan miettiä onkohan koko ideassa mitään järkeä, joku tekee jotain, jonka tulkitsen niin, että olen alalla kertakaikkisen surkea ja paska ja päätän lopettaa työpaikan etsimisen. Ja tässä sitä nyt sitten taas ollaan. Möyrimässä itsesäälissä ja -vihassa. Paskassa yltäpäältä ja surkuttelemassa omaa oloa, vihaisena, väsyneenä ja kiukkuisena. Valmiina vetämään herneen nenään pienimmästäkin vastoinkäymisestä, itkuraivarin kyyneleet jo valmiina kyynelkanavissa.

Hulluinta on se, etten oikeasti edes tiedä mitä se joku teoillaan tarkoitti vai tarkoittiko mitään. Minä vain tulkitsen kaiken niin helposti negatiiviseksi, kuin etsisin syytä masentua, luovuttaa, päästä helpolla. Ehkäpä todella siis olen niin laiska, kuin minulle on koko ikäni toitotettu.

Luovuttaja ja laiska paska. Kaikkien muiden hyvien ominaisuuksieni lisäksi.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Päivän sana

"Yhtä köyttä vetävät usein ne, joiden pitäisi riippua siinä."
-J. A. Hollo

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Viikonloput ovat harmaita

Jossain välissä aivoni ovat muuttuneet puuroksi. En muista mitään. En opi mitään. En ymmärrä mitään. En kykene lukemaan ylevämpää kirjallisuutta tai opiskelemaan hiirten genetiikkaa. Ymmärrykseni ei riitä tietokoneen kiemuroihin tai virallisten tahojen kapulakieleen. Olen kaavoihini kangistunut ja elän kuin mikäkin kissaansa hemmotteleva vanhapiika isotäti. Mumisen yksikseni nuorten hömpötyksistä ja nykyajan kohkaamisesta vaikka olen itsekin numeroissa laskettuna melko nuori ja vanhasta ajastakaan ei ole omakohtaista kokemusta. Eilen minulle ehdotettiin, että antaisin oman värini (maantienharmaa) vallata mustaksi värjätyt hiukseni. Kieltäydyin moisesta, totesin, että jos jo muutenkin elää kuin mikäkin mummeli (täysin mummeleita väheksymättä!), niin ei kai tarvitse vielä näyttääkin moiselta. Menee viimeinenkin toivo löytää kadotettua nuoruutta. Ei sillä, että sitä juuri kaipaisin, mutta...

Tänään olen vihannut itseäni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olen ollut vakuuttunut siitä, että kaikilla muilla on ollut megalomaanisen hauska viikonloppu, ja että minä olen ainoa henkilö tuttavapiiristäni, joka mätänee kotosalla. Ja toisaalta olen ilkkunut itseäni, ehkäpä kaikilla muilla on hauskaa juuri siksi, että minua ei ole kutsuttu mukaan ja mätänen kotona? Olen katsonut vierestä, kun kaikki muut lähtevät baarikierrokselle ja kuunnellut nauru silmissä kerrottuja juttuja. Olen kuvitellut millaisia tarinoita edellisiltana on isketty ja kuullut miltä meno on kuulostanut. Tuntenut, nähnyt, haistanut. Tiedän oikein hyvin, millaista tietyillä porukoilla aina on juhliessaan. Nykyään en enää itse pääse osalliseksi moisista hauskuuksista. Uskon, että se johtuu ainoastaan siitä, että olen niin huono ihminen. Jos olisin kauniimpi, hauskempi, kaikin tavoin parempi, minutkin kutsuttaisiin ja minullakin olisi hauskaa, minutkin muistettaisiin.

Monta päivää mieleni on tehnyt vain maata peiton alla. Vaipua talviunille keskellä kesää. Vuoroin nukkua ja itkeä. Miten voikin koko ajan väsyttää? Jos minulla ei olisi eläimiä, en varmasti astuisi jalallanikaan ulos, en vaivautuisi pukeutumaan tai tekemään mitään muutakaan. Yritän maalata kasvoilleni hymyä silloin, kun joku sitä minulta odottaa. En muista miltä aito, spontaani, mahasta alkava nauru tuntuu. Itkun muistan hyvin, suorastaan tunnen.