Ja niinhän siinä sitten käy, kun huomaa työpaikkailmoituksen olevan vaan jokin epämääräinen mikälienee ja puheluihin tai mihinkään muuhunkaan ei vastata, että alkaa ketuttaa niin maan perkuleesti. Sitä on jo suunnitellut elämänsä seuraavat kuukaudet ihan vain sitä työtä silmällä pitäen jotakuinkin valmiiksi, ja sitten käykin ilmi, että kaikki suunnitelmat olivat turhia. Hah.
No, sitten odotellaan vaan tietoa siitä asunnosta ja tehdään lisää luultavasti turhia suunnitelmia -tällä kertaa tosin seuraavien vuosien ajalle.
Mutta mitä käy ihmiselle siinä vaiheessa, kun tekisi mieli suudella ystävää, jonka kanssa ollaan kaveerattu lapsuudesta asti? Joutuu lainaamaan takkia, kun on niin kylmä ja joutuu lainaamaan kainaloa, koska pelkkä takki ei lämmitä. Ja kainalossa on niin ihanan hyvä olla. Kotiin tullessa oli vielä pakko nuuskaista takkia ja hymyillä surullisesti. Sitä kun tietää, ettei koko jutusta tulisi kuitenkaan mitään, paras pitää kaverit vain kavereina, ja muutenkin... Aamulla taas ymmärtää, ettei oikeasti ole ihastunut kaveriin, vaan kyse on kaipuusta, kainalopaikan kaipuusta. Silloin kenen tahansa tutun ja turvallisen kainalo kelpaa. Mutta olihan sitä takkia aamun tullen taas nuuskaistava. Ja tänään se on myös palautettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti