Tästä asiasta en osaa kirjoittaa luontevasti, en osaa tuoda esille mitä ajattelen ja teksti näyttää lähinnä lapselliselta, mutta ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nythän on jo yö, mutta kirjoittaa on pakko silloin kun ajatukset virtaavat. En tiedä, pitäisikö minun julkaista tätä kirjoitusta, mutta koska perustin tämän blogin nimenomaan sitä varten, että voisin kirjoittaa mistä tahansa, aion myös tehdä niin.
Muutama aika sitten olin ihan tyytyväinen sinkkuuteeni, käsittämättömän parisuhteen jälkeen tuntui hyvältä olla vaan, olla huolehtimatta mistään muusta kuin elukoista. Ehdin jo ajatella, että eiköhän tällä nyt selvitty; ei tarvitse miettiä miehiä enää, kun tuli taas todettua se, että olen liian vaikea ihminen seurustellakseni. Voisin elellä lopun ikäni yksin, elukoineni vanhana piikana ja ihan itseriittoisena. Tunsin itseni käsittämättömän vahvaksi, minäpä en sorrukaan siihen ikuiseen rakkauden kaipuuseen, mihin kaikki muut lankeavat. Minä pärjään ihan yksin!
Ja sitten alitajunta tai mikä lienee teki temppunsa ja aloin näkemään Unia. Unia, joissa on vain ihania, rakastavia miehiä kainalopaikkoineen ja onnellisia parisuhteita. Ja aamulla yllätän itseni ajattelemasta sitä unta ja toivomasta, että voisi vaan nukahtaa uudestaan palatakseen tuohon ruusunpunaiseen unimaailmaan. Todellisuus iskee naamalle kuin kylmä, märkä rätti.
Minä olen liian vaikea parisuhteeseen, ja vakaasti uskon, että en tule ikinä löytämään sellaista miestä, jonka kanssa kykenisin tai haluasin tai joka haluaisi jakaa arkeni. Olisi niin paljon helpompaa olla kaipaamatta kainalopaikkaa. Todellisuus iskee kahta kauheammin kun joutuu kuuntelemaan likaisten äijien seksinkaipuisia jorinoita, ja mieleen hiipii väistämättä ajatus siitä, ovatko kaikki miehet luonnostaan ja sisäsyntyisesti joko himoällöttäviä (ällöhimokkaita?) tai liian homppeleita minun makuuni.
Ja juu, kyllähän tämä kaikki ulottuu naisiinkin. Mutta koska en vakavissani ole koskaan halunnut parisuhdetta naisen kanssa, kirjoitan pelkästään miehistä ja pelkästään omasta näkökulmastani. Hassuinta tässä on se, että en todellakaan ole mikään pikku kaunosielu, joka ei kestä pienintä viittaustakaan mihinkään rivoon tai ällöttävään. Vaan ehkä joku mielenhäiriöistäni (yhtäkään ei muuten ole diagnosoitu, mutta...) aiheuttaa sen, että minun pitäisi olla kaiken inhimillisen yläpuolella, minua saa haluta, mutta ei koskea, minun pitää hallita kaikkea -etenkin itseäni, ja minulla ei saa olla mitään eläväisille ominaisia haluja. Sellaiset asiat kuin ravinnontarve, lisääntyminen tai ylipäänsä eläminen eivät saisi vaikuttaa minuun.
Todella kaipaan sitä järjestetyn avioliiton alkua, josta joskus oli puhetta erään kaverin kanssa. Harmi vain että ko. kaveri ei ilmeisesti ole kanssani samalla aaltopituudella. Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti