Ja jälleen on se aika vuodesta, kun kutsuja lakkiaisiin satelee. Itse olen saanut jo neljä kutsua. Kaikki ihmisiltä, joista todella pidän ja joiden kutsuista olisin todella iloinen, jos syy juhliin olisi vaan mikä tahansa muu. Minä en voi mennä yksinkään noista juhlista.
Pienenä halusin lukea ylioppilaaksi, jotta saisin osallistua vanhojen tansseihin ja pukeutua kauniiseen pukuun. Ymmärsin jo silloin myös sen, että tässä suvussa ylioppilaaksi lukeminen on jotain todella hienoa ja erikoista; mummo itkeä tillitti kun isoveli sai lakin päähänsä ja äitikin oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan valmistunutta esikoistaan. Jonain päivänä minäkin olisin kaiken tuon ylpeyden arvoinen, jonain päivänä minunkin menestystäni arvostettaisiin. Silloin olin vielä kunnianhimoinen ja tiesin tismalleen, mitä elämässäni tekisin. Vaan sitten tapahtui jotain. Kunnianhimo katosi, itsetunto luhistui. Opettajat, sukulaiset, kavereiden vanhemmat toitottivat, että "tällä päällä" pitäisi mennä lukioon eikä lähteä minnekään ammattikouluun. Minä pidin pääni, tosin aloin kyllä suorittamaan kaksoistutkintoa. Sinnittelin ja sinnittelin, mutta ahdistus oli liian suuri. Aina kun joku mainitsikin yo-kirjoitukset, meinasin saada paniikkikohtauksen. Lopetin lukio-opinnot melkein loppusuoralla. Ahdistus helpotti, hetkeksi. Lopulta jo pelkkä ammattikoulunkin suorittaminen ahdisti niin paljon (tai ei ehkä yksistään se, vaan elämäntilanteeni ylipäänsä), että en enää jaksanut mennä kouluun. Kului yli puoli vuotta, jonka aikana en käynyt koululla kuin kerran. Jos olisin suorittanut kouluni asiallisesti, olisin valmistunut jo aikapäiviä sitten. Tai oikeammin, jos olisin kyennyt suorittamaan sen kaksoistutkinnon, valmistuisin tänä keväänä. Se olisin minä, joka lähettäisi kutsuja kavereille. Vaan koska olen tällainen, en valmistu edes ammattikoulusta.
Sitä häpeän määrää ei voi edes kuvailla, kun yrittää luikerrella sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi äitini tuttava kysyy, mitä minä teen nykyään. Olenko töissä? Käynkö koulua? Jokos sitä on valmistuttu? Se on sietämätöntä. Olen tuhlannut elämästäni neljä vuotta, enkä usko koskaan valmistuvani tuosta koulusta. Mummo ei tule koskaan itkemään lakkiaisissani, enkä tule koskaan tekemään mitään sellaista, josta äitini voisi pakahtua ylpeänä.
En voi mennä niihin juhliin, koska joka ikinen hetki siellä katselemassa lakkipäisiä kavereitani, muistuttaisi vain siitä, millainen epäonnistuja olen. Ja tulen aina olemaan. Millä tällaiset tunteet voi muka kertoa kavereille, millä minä voin järkevästi perustella sen, että en voi mennä juhliin?
2 kommenttia:
Äh, tuli tosi kurja olo tästä kirjoituksestasi. Ja viha sen takia, että ihmisen pitäisi muka tuntea häpeää, jos kaikki ei mene niin kuin muut ovat suunnitelleet.
Palaan takaisin lukemaan kirjoituksiasi. Pidän tyylistäsi kirjoittaa.
Voimia!
Kiitos Susu, arvostan.
Lähetä kommentti