Puhelu

Asioiden hoitaminen (enkä nyt tarkoita mitään vessajuttuja, vaan ihan jotain virallisia puheluita tai virastoissa käymistä. Tai edes pankissa.) on kamalaa. On hirvittävää kerätä rohkeutta pahimmissa tapauksia päivätolkulla, miettiä vielä ennen nukkumaan menoa, että mitä pitää sanoa ja miten ja missä kohtaa, kuvitella päässään miten keskustelu luultavasti etenee, ja sitten loppujen lopulta vaan mennä ja hoitaa ne asiat. Soittaa se puhelu tai mennä sinne virastoon. Puhelua soittaessa kaikkein kamalinta on odottaa, että joku vastaa. Ja siinä kohtaa jos kukaan ei vastaa, tietää, että seuraava puhelu on vielä kamalampi. Sitä odottaa ja odottaa ja kerää vaan rohkeutta, ja sitten on taas koitettava.

Virastoihin tai pankkiinkin on käveltävä. Jalat vapisten on vielä kerrattava, että kaikki tarvittava on mukana ja että tietää mitä pitää sanoa. Ja perillä ei luultavasti tiedä ollenkaan, mihin pitää mennä, kenelle se asia pitää esittää tai missä sen jonkun työhuone on.

Ja tämä kaikki jännittäminen ja pelkääminen vaan tuntuu pahenevan, vaikka olen aina saanut asiat hoidettua ja minulle ollaan oikeastaan aina oltu todella ystävällisiä. Mitäs sitten tapahtuu, jos (tai kun) tulee se päivä, jolloin pankin tädillä on huono päivä tai opettaja ei suostu yhteistyöhön?

Tänään pitäisi soittaa vieraalle ihmiselle ja kysyä töitä. Jännittää ihan pirusti. Äsken sain jo rohkeuden rippeet kerättyä ja soitettua, mutta minulle ei vastattu. Nyt mahassa kiertää kokonainen lintuparvi ja niskat jumii, kun stressaan niin paljon.

Tele Visio

Minä vihaan televisiota, mutta silti sitä tulee katsottua aivan liikaa. Minä seuraan kaikenlaisia typeriä sarjoja kaikenlaisista typeristä syistä. Annan nyt muutaman esimerkin.

1. Syöminen. On olemassa sellaisia sarjoja, joita en olisi koskaan alkanut seuraamaan, jos en olisi mieltänyt niitä ns. herkkuohjelmiksi. Itse sarjan laadun kanssa nimityksellä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on puhtaasti siitä, että näitä sarjoja katsellessa vaan kuuluu syödä jotain -tietenkin mieluiten jotain herkkua. Suklaata, jäätelöä, sipsejä, you name it (I'll eat it). Myöhemmin tällaiseen sarjaan itseensäkin voi jäädä kevyesti koukkuun, mutta silti ohjelmaa katsoessa yleensä tulee syötyä. Esimerkkisarjana toimikoon vaikka Greyn anatomia, jota en olisi varmaankaan alkanut seuraamaan, jos en olisi sen varjolla saanut keskiviikkoisinkin herkutella.

2. Rakkauden kaipuu. Niinä synkkinä aikoina, kun sitä omaa kultamussukkaa ei joko ole olemassa, ei ole löytynyt tai se ei ole saatavilla, täytyy tietenkin katsoa jotain romanttista hömppää. Romanttista hömppää löytyy elokuvien lisäksi myös sarjoista. Hyvänä esimerkkinä toimikoon Gilmoren tytöt, jossa aina vähintään yhdellä ihanalla naisella/tytöllä oli onnea (huonoa tai hyvää) mies-saralla. Tippa tuli linssiin sarjaa katsoessa useampaankin otteeseen, vaikka koko sarja olikin aivan absurdi.

3. Tylsyys. Jos on tylsää, tulee tuijotettua ties mitä tuubaa. Tällaisesta sarjasta hyvin harvoin tulee tv-viikon ehdoton suosikki, useimmiten tällaista sarjaa ei tule katsottua edes kahta kertaa, ja juuri tästä syystä en laita tähän mitään esimerkkiä (ne eivät ole jääneet mieleen).

4. Traditio. Tämä voi tarkoittaa joko sitä, että tiettyjä sarjoja tulee katsottua vain, koska ne tulevat esimerkiksi tiettyyn kellonaikaan (esim. Todistettavasti syyllinen). Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että tiettyjä sarjoja tulee katsottua kerta toisensa jälkeen vaikka olisi nähnyt ko. sarjan joka ikisen jakson jo kymmeneen kertaan. Jokainen telkkarin omistava henkilö varmasti tietää, mitä nämä sarjat ovat...

5. Hetkellinen mielenhäiriö. Joidenkin sarjojen katsomista ei vaan voi perustella mitenkään järkevästi. "Tää on niin huono, että tästä tulee jo hyvä" on yksi yleisimpiä perusteluitani tällaisten sarjojen katsomiselle, mutta jokainen lukija voi varmasti itsekin nähdä, mikä perustelussa mättää. Esimerkkisarjana toimikoon tällä kertaa vaikkapa Zorro -miekka ja ruusu (joo-o, ihan oikeesti).

Ja tärkeimpänä kaikista: 6. Sarja on vaan niin pirun hyvä. Jotkut sarjat vaan vetoavat suoraan sydämeen, eikä sitä tarvitse perustella mitenkään. Tällaisina sarjoina itselleni toimivat esimerkiksi: Puutarhaetsivät (siis hei, kukkia ja murhia! Mitä muuta tämä voisi olla kuin pirun loistava??), Monk (neurooseja ja murhia!), Sherlock Holmes (siis tähän ei voi sanoa mitään muuta, kuin Sherlock Holmes), Avara Luonto (tuo lauantai-iltojen perinne) ja House (jota en osaa perustella mitenkään). Oho, tulipas dekkari-painotteista, mutta saa nyt luvan kelvata.

Kerrottakoon, että jos saan sen aiemmin mainitun asunnon, en luultavasti ota televisiota sinne mukaan. Käyn sitten vaan juuri sopivasti jossain kylässä noiden kohdan kuusi sarjojen aikaan.

Äiti

Blogini ensimmäisen kommentin innoittamana aion nyt kirjoittaa hieman äideistä.

Äiti on sellainen, johon luotetaan. Äiti tukee ja auttaa. Äiti on kiltti. Äiti on ystävällinen. Äiti on rakas. Äiti on toisinaan aivan hupsu. Äiti on sairas. Äiti on vahva. Äiti on ahkera. Äiti on useimmiten iloinen. Äiti on toisinaan myös ajattelematon. Äiti on pelastus.

Jonkun toisen äiti voi valitettavasti olla myös: alkoholisti, nyrpeä, väkivaltainen, negatiivinen, ylimielinen, ilkeä, ajattelematon, narkkari, itsekeskeinen.

Ilman äitiä minua ei olisi. Toivon joskus olevani yhtä hyvä äiti, kuin omani on.

Millainen sinun äitisi on?

Mieliala miinus

Päätä särkee. Ahmimalla syödyt sipsit kaduttavat, oksentaisin ne ulos, jos pystyisin. Alitajunnassa nakuttaa koko ajan tieto siitä, että olen lihonnut kymmenen (10) kiloa vuodessa, enkä edes silloin kymmenen kiloa sitten ollut tyytyväinen. En uskalla edes sovittaa tiettyjä housuja, koska tiedän, että ne eivät enää mahdu jalkaan ja ne kireät t-paidatkin pölyttyvät hyllyllä. On ollut aika, jolloin jopa ne kaikkein kireimmät paidat tai housut lököttivät. Siihen aikaan aion palata takaisin.

Myös stressi asuntoasioiden takia painaa. On olemassa talo, jossa on juuri minun lompakolleni sopiva vuokra, lähes täydellinen piha ja hyvä sijainti. Pystyn sieluni silmin näkemään ja tuntemaan millaista elämäni siinä talossa olisi. Vaan sitä havittelee tietenkin joku toinenkin. Yritän ajatella positiivisesti, mutta ajatuksissa kummittelee luulo, että minua vihataan tällä kylällä -tai vähintäänkin inhotaan. Että minua ei haluta tänne eikä missään nimessä juuri siihen taloon. Että se Toinen on niin paljon parempi, mukavampi ja viehättävämpi.

Aion pudottaa painoa vähintään sen kymmenen kiloa ja aion saada sen asunnon. Nämä päätökset on hyvä tehdä ahmitun puolikkaan sipsipussin jälkeen ja äidin sohvalta.

Kylähullu

Kun jalan alta kuuluu vaativa "slurps"-ääni, voi vaan kiittää onneaan siitä, että jalassa on gore-texit ja siitä, että on muistanut sitoa nauhat tarpeeksi tiukkaan. Tällaisessa tilanteessa taas ei voi kiittää onneaan, jos ei ole tiennyt lähtevänsä lenkille eikä täten ole myöskään tiennyt vaihtaa farkkuja kurahousuihin. Vaan ei hätää, melko pian ne farkutkin muuttuvat kurahousuiksi, tai ainakin kuraisiksi housuiksi.

Kun menee metsään leikkisän, nuoren, höperön koiran kanssa, jonka mielestä parasta koko maailmassa olet sinä, ja tietenkin hyppiminen, ja metsäily, ja juokseminen, ja ja ja... No, joka tapauksessa, siitä tulee väistämättäkin hyvälle tuulelle. Kun tähän vielä lisätään aiemmin päivällä saadut hyvät uutiset, auringon paiste, lintujen huima konsertti ja se fakta, että sinä olet ainoa ihminen koko metsässä, on mieli aivan pilvissä. Katselet koiran elämänriemua ja valitset alitajuisesti tietenkin sen kuraisimman lenkin, jonka polun katkaisee vähän väliä lätäkkö, oikea mutapotti. Mietit miten pääset lätäköiden yli ja juuri silloin se ihanainen koiranpenikka hyppää sulavasti ja kevyesti lätäkön yli, ja jää katsomaan sinua häntä heiluen. Mitä teet sinä? Et ainakaan lähde kiertämään lätäköitä tai vaihda kuivemmalle reitille. Silloin nimittäin kuuluu koittaa tehdä sama temppu kuin koira. Hop, yli meni niin että humpsahti vain, ja matka jatkuu iloisena. Silloin tällöin toistat koiran perässä tuon saman kuvion, ja joka kerta menee hyvin, et kastu (onhan jalassa sentään goret) ja lätäkötkin pysyvät sopivan kokoisina. Kunnes. Kunnes eteen avautuu muita suurempi lätäkkö. Koska mieli on pilvissa, ei sitä tule huomanneeksi kuitenkaan sitä faktaa, että lätäkkö on iso tai että jalassa on farkut. Koira hyppää tämänkin yli kevyesti -ja jää taas odottamaan. Ponnistat, liidät ilmojen halki, olo on kevyt, kunnes lätsähdät keskelle potikkoa ja ymmärrät, että et ole lainkaan niin sulava liikkeissäsi kuin se pitkäjalkainen koirankoipeliini. Mitä teet? Räjähdät tietenkin nauruun, kiroat ihan vain tavan vuoksi vähän ja käkättelet yksinäsi keskellä pusikkoa. Koirakin riemastuu ja juoksee luoksesi keskelle potikkoa, ja niin sovitte jälleen toisillenne niin kuin vain kurainen koira omistajineen voivat sopia.

Matka jatkui tietenkin hilpeissä merkeissä ja tottahan toki vastaan tuli kaikki tutut ja sinä vain virnuilit iloisena ja onnellisena kuraisen -ja vähintään yhtä onnellisen- koiran omistajana. Ja hyvällä tuurilla saatoit myös saada ihan oman statuksen, nimittäin kylähullun.

Siinä se haukkua räksyttää. Hau hau hau. Kuinka minä en ole sitä ja tätä ja kuinka minä olen tuota ja näitä. Asioita joita en ole: älykäs, ahkera, työssäkäyvä, kaunis, laiha. Asioita joita olen: laiska, paska, läski, tyhmä, ääliö, vammanen, idiootti. Päivästä toiseen. Hah hah, onpas hauskaa kun meidän Rosa on niin typerä! Tai Rosa, älä nyt yritä siinä yhtään vitsailla, kun sulla on niin käsittämättömän huono huumorintaju ja paskat jutut. Heko heko. Vitsiksihän se ne muotoilee, mutta kyllä minä tiedän millaisiksi ne jutut on tarkoitettu. Ne on tarkoitettu sellaisiksi, että minua alkaa itkettää ja kaikkia muita naurattaa, mutta koska en tietenkään voi itkeä, on minunkin naurettava. Oikein vedet silmissä.

Minä olen niin paska ihminen, että koiranikin vihaa minua. Heh heh, annapas kun minä vien sen ulos, niin on silläkin kaikki paremmin. Ja sitten tulee täti kylään ja sanoo, että koira on niin hyvässä kunnossa ja niin paljon paremman näköinen nykyään (kun Se käyttää koiraa lenkillä). Hittoakos sillä on väliä, että aiemmin minä olen mm. juossut, treenannut kolmea eri lajia ja lenkkeillyt tuntikausia päivittäin sen kanssa. Silloinhan se oli tädin mukaan liian laiha. Mutta nyt, NYT se on niin hyvässä kunnossa. On Se sitten ihmeellinen, kun parin viikon puolen tunnin päivittäisillä lenkeillä se saa koirankin parempaan kuntoon kuin minä. Hittoakos sillä on väliä, että minä olen mm. omistanut käytännössä koko elämäni eläimille, opiskellut alaa neljä vuotta ja käytän kaiken vapaa-aikani ja vähäiset rahani eläinteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Ehei, ei sillä ole tietenkään mitään merkitystä, onhan se paljon arvostettavampaa kun Se käyttää koiraa hetkellisesti parilla hassulla lenkillä silloin kun ehtii.

Se on oikea koko kylän lellikki. Kaikkihan siitä pitää. Se on hauska, oikea tarinankertoja. Ja lahjakaskin se on, älykäs, kaunis ja vaikka mitä. Aivan ihana ihminen siis. Ja joka jumalan kerta, kun käyn jossain ihmisten ilmoilla, saan kuulla kuinka Mielettömän Ihana ja Hauska tyyppi Se onkaan. Ja mitäs sille nyt kuuluu? Että kaikki on hyvin? Minäpä olenkin ajatellut ottaa siihen yhteyttä.

Sehän on vaan mukavaa, kun vietetään aikaa yhdessä. Eihän sillä ole niin väliä, onko molemmilla osapuolilla yhtä hauskaa, tai onko porukassa joku, joka toistuvasti joutuu kaiken kettuilun kohteeksi ja naurunalaiseksi. Synttärilahjassakin se onnistui vihjaamaan, että en osaa kokata ja olen niin paska kodin hengetär kuin olla vaan voi. Vaikka onhan se toki -nyt- yleisessä tiedossa, että ei meidän Rosa osaa siivota, kokata, leipoa, kutoa, ommella tai oikeastaan yhtään mitään. Ja miten se onkin niiiiiin laiska? Mitään se ei saa aikaan, vaikka kuinka me sitä kannustetaan ja vähän potkitaan persuksille. Juu, kyllähän niitä potkuja tulee, oikein sataa, mutta missä ne kannustukset on? Auta armias, jos erehtyy surkuttelemaan sitä, kuinka ei ole erityisen hyvä oikein missään. Kaikki aina sanoo, että noh noh, äläs nyt, kyllähän sä olet vaikka kuinka lahjakas monessakin asiassa. Ai niinkuin missä? Noh, ööh...

Ja tämänkin kun Se lukisi, niin olisin varmasti kauhea valittaja. Eihän sitä nyt vitsistä voi suuttua!

Kyllä isoveli osaakin olla julma.