Jos katsoa voi niin koskea saa

Hyvä päivä. Olen käynyt kehittäviä keskusteluita ystävien kanssa ja muistanut muutamia faktoja elämästä:

1) olen ihan hyvä joissakin asioissa

2) elämässä kaikki on mahdollista

3) elämä on toisinaan oikeasti ihan hauskaa

Kohta 1) on sellainen, joka minun on kaikkein vaikein muistaa. Yleensä minulla on tunne, etten osaa yhtään mitään. Tänään olen kuitenkin uskonut siihen, että minussa on potentiaalia vaikka mihin.

Tuo kakkonen sen sijaan on lause, jota hoen kyllä kaikille muille, mutta jota en osaa sanoa itselleni. Ihan oikeasti tässä maassa, tässä hetkessä, on mahdollista tehdä melkein mitä vaan missä tahansa elämänvaiheessa. Olettaen tietysti, että on onnistunut raivaamaan tietyt esteet pois tieltään eli siis on nähnyt vaivaa tavoitteensa eteen. Pitäisi uskaltaa enemmän. Uskaltaa koettaa kuinka pitkälle voi päästä, uskaltaa testata ideoitaan, uskaltaa heittäytyä.

Ajatus 3) nousi mieleeni, kun istuin ponin selässä keskellä ei mitään, kuuntelin lintujen laulua ja vihreyden kasvua metsässä ja pelloilla. Aurinko paistoi vaikka olin odottanut vesisadetta. Hiekkatie oli kostea, tuoksui kesältä ja elämältä. Poni hohti auringossa kuin karkki ja sekä ratsastajan että ponin harjat hulmusivat tuulessa. Oli seesteistä ja kaunista.

Turhuuksia

Kuuntelen huonoa musiikkia ja seikkailen internetin ihmemaassa, vaikka pitäisi lukea huomisiin kokeisiin ja tehdä tuhatta asiaa. Olen hilpeä, vaikka tulen huomenna luultavasti saamaan elämäni ensimmäisen hylsyn kokeesta. Toisaalta on varmaan ihan hyvä osata ottaa vähän rennommin, mutta pahoin pelkään että tässä tulee vielä käymään kehnosti (toim. huom. tulen joko masentumaan tuosta hylsystä vähän liikaa tai sitten alan ottaa elämän liiankin rennosti. Molemmissa tapauksissa lopputuloksena on se, etten saa mitään enää ikinä aikaan).

Poikaystävä on nyt tosiaan jätetty. Elämä sinkkuna maistuu paremmalta (vaikkei hyvältä vieläkään). Minulla on karkkia, hyviä ystäviä ja mukavia harrastuksia. Vielä kun sitä rahaa saisi jostain...

Mistä sen voi tietää?

Tänään on ollut pitkästä aikaa oikeasti hyvä päivä. Olen puuhaillut kaikkea kulttuuriin liittyvää ja saanut arpajaisvoiton, joka on todella mieleiseni. Lisäksi kiinnostukseni on herännyt erästä ammattia kohtaan.

Mistä sitä voi tietää, miksi haluaa tulla sitten isona? Tämänhetkinen koulunkäyntini lähti käyntiin tähtäimessä yksi tavoite: lapsuuteni haaveammatti. Mutta haluanko sitä oikeasti? Mitä jos tahtoisinkin jotain muuta? On niin monia asioita, jotka minua kiinnostavat ja jotka saavat minut innostumaan, mutta oikein mikään ei nouse ylitse muiden. Mikä on se Minun Juttuni? Mistä sen voi tietää?

Lapsuuteni unelmatyö on siintänyt mielessäni aina, mutta voisin ihan hyvin nähdä itseni jossain muussakin mielenkiintoisessa, sopivan haastavassa ja vaihtelevassa työssä. Kuka minulle kertoisi, mihin suuntaan kannattaa lähteä? Onko tässä arpomisessa kyse vain siitä, etten usko pääseväni opiskelemaan unelmatyöhöni? Epäonnistumisen pelkoko saa minut kiinnostumaan muistakin töistä, joihin olisi ehkä helpompi päästä? Mistä sen voi tietää...

Heikkous

En kestä heikkoutta itsessäni. Järki sanoo, että on aivan luonnollista olla heikko, kaikki ihmisethän ovat jollain tapaa, jossakin mielessä, heikkoja. Muissa kestän sen melko hyvin, poikaystäviä ja minua lukuunottamatta. Heikkous oksettaa. Jos en hyväksy heikkoutta itsessäni, miten voisin hyväksyä sitä kumppaniltani? Kuten sanottu, minua ei ole luotu seurustelemaan. Minun ei kuulu olla parisuhteessa, koska en siihen kykene kuin lyhyissä pätkissä kerrallaan.

Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").

Muutoksen kaipuuta

Blogin entinen ulkonäkö alkoi kyrsiä, etenkin kun sen leveydet olivat heittäneet häränpyllyä kuin Rosan elämä konsanaan. Tämä uusi ei ole mitenkään erikoinen, mutta on se ainakin entiseen verrattuna erilainen.

Kaipuuta muutokseen on muillakin elämän osa-alueilla havaittavissa. En tahtoisi olla kotona (ainakaan yksin), en jaksa keskittyä mihinkään ja poikaystäväkin riepoo niin, että eroaminen on alkanut tuntua ihan hyvältä ajatukselta. Same old story all over again, etten sanoisi... Tapanani on ihastua ja alkaa seurustella alkukeväästä, olla aivan rakastunut ja hypätä suhteisiin mukaan ilman järjen hiventä vain huomatakseni että mitä lähemmäs kesä saapuu, sitä enemmän haluan olla vapaa. Suhteetkin ovat vuosien saatossa lyhentyneet, nykyään ei meinaa ehtiä kissaa sanoa kun jo tekee mieli erota. Seurustelu ei ole minua varten.

Olen löytänyt uuden kaverin, melkein ystävän. Se on huomattavan nuori poika, joka asuu naapurissa ja on erikoinen tyyppi. Sen sydän on särkynyt pahan prinsessan toimesta ja se kaipasi jotakuta, jolle tilittää. Siitä se sitten lähti. Nyt tapaamme melkein joka ilta, juomme teetä ja valittelemme surkeita elämiämme. Se on kiltti, hauska ja älykäs, suloinenkin, mutta ei tiedä sitä itse. Se syyttää itseään siitä, että prinsessa jätti sen ja se luulee, että syynä oli sen rumuus ja typeryys ja tylsyys. Surullinen juttu kaiken kaikkiaan, mutta on mukavaa että se avautuu minulle. Prinsessaa tekisi mieli ravistella. Uusi toverini tosin ei oikein ymmärrä minun huoliani, mutta se annettakoon anteeksi, kun on kuitenkin kyse itseäni huomattavasti nuoremmasta kaverista. On mukava toimia (vertais)tukena edes jollekulle. Mutta millä sen saisi ymmärtämään, että se on oikeasti mielenkiintoinen ja hieno kaveri?

Money, money, money...

Jo perinteeksi muodostunut kesätyöahdistus on täällä jälleen. Tänään summer job blues on noussut niin suureksi, että jopa perinteinen ongelmanratkaisuvaihtoehto (itsemurha) tuntuu hyvältä idealta.

Jälleen kerran: jos en tarvitsisi rahaa elämiseen, olisin jopa vähän onnellinen. Monet asiat elämässäni ovat ihan hyvin, mutta mistä ihmeestä sitä rahaa repisin taas... Näinä päivinä tunnen oloni kertakaikkisen huonoksi ihmiseksi. Kyllähän jokainen kunnollinen kansalainen tekee töitä! Vaan kun mahdollisuudet saada töitä on nollissa, niin ei paljon naurata. Kaikenlisäksi näin tänään ilmoituksen unelmieni työpaikasta, mutta monista syistä johtuen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne.

Muut tuntuvat etenevän elämässään, mutta minä vain jumitan. Kierrän kehää kuin häkissä vaeltava leopardi.

Jotain vaan

Olen ollut tänään supersosiaalinen. Olen käynyt kolmessa talossa omani lisäksi ja nyt olo on loppuunkulutettu. Yksinään on niin vaivatonta olla, on helppoa vaan unohtua mökkiinsä ja olla näkemättä ketään muita kuin niitä, joita on pakko koulun takia nähdä. Loppuunkulutettu olo minulla tosin on nykyään aika usein iltasella vaikka päivän aikana ei useinkaan tapahdu mitään kovin kuluttavaa. Vanhuus ei tule yksin. Sosiaalisuus on rankkaa. Sitä huomaa istuvansa ystävän luona ja miettivänsä että mistä hitosta tässä nyt pitäisi puhua, kun tahtoisi vain ajatella itsekseen kaikkea. Ehkä sosialiseeraaminen tekee minulle kuitenkin hyvää.

Kerrotaan nyt vähän jotain siitä menneisyydestäkin. Miehiä on tullut ja mennyt ja jokaisen jälkeen olen vannonut oppineeni virheistäni ja etten koskaan enää seurustele. En osaa seurustella. Se ei ole minua varten. Ja kuinkas sitten käykään? Hups, seurustelen jälleen! Ja taas (näin suhteen alkupuoliskolla) tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen -olen toisinaan jopa vähän onnellinen. A:n ja minun hammasharjatkin ovat rakastuneen näköisiä. Huomenna tänne saapuu kuulemma kitarakin. Ajatella, joku mieshenkilö tuo luolaani tavaroitaan eikä se edes ahdista minua (vielä)! A pitää minusta öisin kiinni vaikka olisin käyttäynyt sitä kohtaan paskamaisesti. A:lle voi puhua ja kirjoittaa. A kuuntelee jopa jutut existä, ei suutu tai pahoita mieltään tai mitään, kuuntelee vaan ja kai oppii jotain.

Tänään oli Earth Hour enkä edes tiennyt siitä. Onneksi en ollut kotona, niin täältä oli valot pois. Olenko nyt huono ekoihminen? Ehkä asiaa kompensoi se, että ostin Ben & Jerry's Nordic Water Peace-jäätelöä tänään. Itämeri kiittää! ( http://www.benjerry.fi/projectitameri )