En kestä heikkoutta itsessäni. Järki sanoo, että on aivan luonnollista olla heikko, kaikki ihmisethän ovat jollain tapaa, jossakin mielessä, heikkoja. Muissa kestän sen melko hyvin, poikaystäviä ja minua lukuunottamatta. Heikkous oksettaa. Jos en hyväksy heikkoutta itsessäni, miten voisin hyväksyä sitä kumppaniltani? Kuten sanottu, minua ei ole luotu seurustelemaan. Minun ei kuulu olla parisuhteessa, koska en siihen kykene kuin lyhyissä pätkissä kerrallaan.
Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti