Money, money, money...

Jo perinteeksi muodostunut kesätyöahdistus on täällä jälleen. Tänään summer job blues on noussut niin suureksi, että jopa perinteinen ongelmanratkaisuvaihtoehto (itsemurha) tuntuu hyvältä idealta.

Jälleen kerran: jos en tarvitsisi rahaa elämiseen, olisin jopa vähän onnellinen. Monet asiat elämässäni ovat ihan hyvin, mutta mistä ihmeestä sitä rahaa repisin taas... Näinä päivinä tunnen oloni kertakaikkisen huonoksi ihmiseksi. Kyllähän jokainen kunnollinen kansalainen tekee töitä! Vaan kun mahdollisuudet saada töitä on nollissa, niin ei paljon naurata. Kaikenlisäksi näin tänään ilmoituksen unelmieni työpaikasta, mutta monista syistä johtuen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne.

Muut tuntuvat etenevän elämässään, mutta minä vain jumitan. Kierrän kehää kuin häkissä vaeltava leopardi.

Jotain vaan

Olen ollut tänään supersosiaalinen. Olen käynyt kolmessa talossa omani lisäksi ja nyt olo on loppuunkulutettu. Yksinään on niin vaivatonta olla, on helppoa vaan unohtua mökkiinsä ja olla näkemättä ketään muita kuin niitä, joita on pakko koulun takia nähdä. Loppuunkulutettu olo minulla tosin on nykyään aika usein iltasella vaikka päivän aikana ei useinkaan tapahdu mitään kovin kuluttavaa. Vanhuus ei tule yksin. Sosiaalisuus on rankkaa. Sitä huomaa istuvansa ystävän luona ja miettivänsä että mistä hitosta tässä nyt pitäisi puhua, kun tahtoisi vain ajatella itsekseen kaikkea. Ehkä sosialiseeraaminen tekee minulle kuitenkin hyvää.

Kerrotaan nyt vähän jotain siitä menneisyydestäkin. Miehiä on tullut ja mennyt ja jokaisen jälkeen olen vannonut oppineeni virheistäni ja etten koskaan enää seurustele. En osaa seurustella. Se ei ole minua varten. Ja kuinkas sitten käykään? Hups, seurustelen jälleen! Ja taas (näin suhteen alkupuoliskolla) tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen -olen toisinaan jopa vähän onnellinen. A:n ja minun hammasharjatkin ovat rakastuneen näköisiä. Huomenna tänne saapuu kuulemma kitarakin. Ajatella, joku mieshenkilö tuo luolaani tavaroitaan eikä se edes ahdista minua (vielä)! A pitää minusta öisin kiinni vaikka olisin käyttäynyt sitä kohtaan paskamaisesti. A:lle voi puhua ja kirjoittaa. A kuuntelee jopa jutut existä, ei suutu tai pahoita mieltään tai mitään, kuuntelee vaan ja kai oppii jotain.

Tänään oli Earth Hour enkä edes tiennyt siitä. Onneksi en ollut kotona, niin täältä oli valot pois. Olenko nyt huono ekoihminen? Ehkä asiaa kompensoi se, että ostin Ben & Jerry's Nordic Water Peace-jäätelöä tänään. Itämeri kiittää! ( http://www.benjerry.fi/projectitameri )

Taas se aika...

On jälleen se aika vuodesta jolloin perinteinen masennus nostaa päätään. Ahdistaa ja tarve kirjoittamiselle syttyy. Ja jälleen kerran Metsäruusun mietetarha astuu kuvaan.

Pitäisi opiskella. Koulujuttuja on rästissä enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin laki sallii. Miksi ihminen on niin tyhmä, laiska ja saamaton että järjestää itsensä tällaiseen pulaan? Miksei voi hoitaa asioita ajallaan eikä aina vaan siirtää niitä huomiseen (huominen ei koskaan tule)...

Elämässä on tapahtunut niin paljon etten viitsi kaikesta kirjoittaa. Ei tätä kukaan kuitenkaan enää nykyään lue ja miksi sitä itselleen kirjoittaisi menneistä. On ollut miehiä ja ahdistuksia ja onneakin. Samaan aikaan elämässä ei ole tapahtunut mitään ja koko pieni elämäntapainen tuntuu pyörivän samaa rataa. Kai se on uskottava ettei mikään koskaan muutu -ihminen ainakaan.

Olen lihava kuin sika jouluna. Sekin painaa mieltä (ja vaakaa), mutta ei niin paljon kuin ennen. On isompiakin huolia. Kuten vaikkapa unelmiensa tavoittelu. Sitä saattaa koko ikänsä haaveilla tietystä jutusta, jonka toteutuminen on tasan itsestään kiinni ja silti asian eteen ei saa tehtyä yhtään mitään. Järkyttävää typeryyttä.