Tuhkasta me nousisimme

Minä en ymmärrä ihmisiä. En ymmärrä miehiä, jotka rakastuvat vääriin naisiin enkä ymmärrä naisia, jotka antavat miesten kävellä ylitseen kerta toisensa jälkeen.

Tuolla aiemmin mainitsin uudesta ystävästäni, joka meni rakastumaan väärään prinsessaan. Tämä prinsessa kuuluu valitettavasti tuttavapiiriini ja on kyllä minunkin mielestäni ihan nätti, mutta luonteeltaan mitä viheliäisin. Kaksinaamainen suorastaan. Toisaalta osaa olla oikein hurmaava, hauska ja ystävällinen, mutta seuraavassa hetkessä puukottaa ystäviään, rakastajiaan, selkään ja hylkää kuin nallin kalliolle. Ja miehet (tai pojat, mitkä lieneekään...) ovat aivan hulluina prinsessaan. Eivät ole kuulemma koskaan nähneet kauniimpaa tai upeampaa tai mahtavampaa. Mitä ihmettä oikeasti? Älykkäät, komeat nuoret miehet alistuvat tuollaiseen vai koska tyttö on nätti? Ei edes mikään naisjumalatar, vaan ihan tavallinen nätti tusinatyttö. Ehkä ne näkevät siinä jotain, mitä minä en. Minä tunnistan kyllä prinsessasta samoja piirteitä kuin itsestäni - minä en vain saa niitä anteeksi, koska en ole kaunis. Joo joo, tiedetään, olen vain kateellinen ja blaa blaa.

Entäs nämä naiset sitten? Mikä ihme siinä on, että kauniit, viisaat naiset antavat öykkäreiden satuttaa ja alistaa kerta toisensa jälkeen? Olen itsekin syyllistynyt pari kertaa samaan, enkä siltikään ymmärrä tätä yhtälöä. Minne katoaa itsekunnioitus silloin, kun on kyse seksistä tai parisuhteista... Eräs hyvä ystäväni on jo vuosia ollut on-off -suhteessa miehen kanssa, joka on rasittavan narsistinen, jopa aggressiivinen idiootti. Jokaisen eron jälkeen minä huokaan helpotuksesta, kun ystävä on vihdoin tullut järkiinsä ja saanut tarpeekseen, mutta samaan aikaan kaikki osapuolet tietävät, että loppujen lopulta ystävä palaa aina takaisin ko. miehen luo.

Olen menossa huomenna juhliin, joissa tulee olemaan paikalla myös eräs pitkäaikainen säätöni. Emme ole koskaan menneet flirttailua tms. pidemmälle, koska aina jompi kumpi on ollut varattu tai on muuten vain ollut sopimaton hetki. Tällä kertaa olisimme kuitenkin tietääkseni molemmat vapailla markkinoilla, joten totta kai mietin, mitä huomenna tulee tapahtumaan. Sitten aloin miettiä yhteistä historiaamme ja ymmärsin, että ko. tyyppi on kohdellut minua tässä vuosien varrella aika törkeästikin ja etten oikeasti enää itsekään ymmärrä, miksi edes vaivaudun tyypin kanssa flirttailemaan. Eihän siinä miehessä ole mitään ihmeellistä, se ei ole erityisen komea, älykäs tai ymmärtäväinen. Olkoon siis, huomenna, kun vihdoin olisimme vapaita tekemään mitä tahansa, minä aion olla se, joka käyttäytyy kylmästi ja kieltäytyy kaikesta lähemmästä kanssakäymisestä. Aion olla ihana ja hurmaava, pitää hauskaa, nauraa.

Anteeksi sukupuolistereotypiat.

Jos katsoa voi niin koskea saa

Hyvä päivä. Olen käynyt kehittäviä keskusteluita ystävien kanssa ja muistanut muutamia faktoja elämästä:

1) olen ihan hyvä joissakin asioissa

2) elämässä kaikki on mahdollista

3) elämä on toisinaan oikeasti ihan hauskaa

Kohta 1) on sellainen, joka minun on kaikkein vaikein muistaa. Yleensä minulla on tunne, etten osaa yhtään mitään. Tänään olen kuitenkin uskonut siihen, että minussa on potentiaalia vaikka mihin.

Tuo kakkonen sen sijaan on lause, jota hoen kyllä kaikille muille, mutta jota en osaa sanoa itselleni. Ihan oikeasti tässä maassa, tässä hetkessä, on mahdollista tehdä melkein mitä vaan missä tahansa elämänvaiheessa. Olettaen tietysti, että on onnistunut raivaamaan tietyt esteet pois tieltään eli siis on nähnyt vaivaa tavoitteensa eteen. Pitäisi uskaltaa enemmän. Uskaltaa koettaa kuinka pitkälle voi päästä, uskaltaa testata ideoitaan, uskaltaa heittäytyä.

Ajatus 3) nousi mieleeni, kun istuin ponin selässä keskellä ei mitään, kuuntelin lintujen laulua ja vihreyden kasvua metsässä ja pelloilla. Aurinko paistoi vaikka olin odottanut vesisadetta. Hiekkatie oli kostea, tuoksui kesältä ja elämältä. Poni hohti auringossa kuin karkki ja sekä ratsastajan että ponin harjat hulmusivat tuulessa. Oli seesteistä ja kaunista.

Turhuuksia

Kuuntelen huonoa musiikkia ja seikkailen internetin ihmemaassa, vaikka pitäisi lukea huomisiin kokeisiin ja tehdä tuhatta asiaa. Olen hilpeä, vaikka tulen huomenna luultavasti saamaan elämäni ensimmäisen hylsyn kokeesta. Toisaalta on varmaan ihan hyvä osata ottaa vähän rennommin, mutta pahoin pelkään että tässä tulee vielä käymään kehnosti (toim. huom. tulen joko masentumaan tuosta hylsystä vähän liikaa tai sitten alan ottaa elämän liiankin rennosti. Molemmissa tapauksissa lopputuloksena on se, etten saa mitään enää ikinä aikaan).

Poikaystävä on nyt tosiaan jätetty. Elämä sinkkuna maistuu paremmalta (vaikkei hyvältä vieläkään). Minulla on karkkia, hyviä ystäviä ja mukavia harrastuksia. Vielä kun sitä rahaa saisi jostain...

Mistä sen voi tietää?

Tänään on ollut pitkästä aikaa oikeasti hyvä päivä. Olen puuhaillut kaikkea kulttuuriin liittyvää ja saanut arpajaisvoiton, joka on todella mieleiseni. Lisäksi kiinnostukseni on herännyt erästä ammattia kohtaan.

Mistä sitä voi tietää, miksi haluaa tulla sitten isona? Tämänhetkinen koulunkäyntini lähti käyntiin tähtäimessä yksi tavoite: lapsuuteni haaveammatti. Mutta haluanko sitä oikeasti? Mitä jos tahtoisinkin jotain muuta? On niin monia asioita, jotka minua kiinnostavat ja jotka saavat minut innostumaan, mutta oikein mikään ei nouse ylitse muiden. Mikä on se Minun Juttuni? Mistä sen voi tietää?

Lapsuuteni unelmatyö on siintänyt mielessäni aina, mutta voisin ihan hyvin nähdä itseni jossain muussakin mielenkiintoisessa, sopivan haastavassa ja vaihtelevassa työssä. Kuka minulle kertoisi, mihin suuntaan kannattaa lähteä? Onko tässä arpomisessa kyse vain siitä, etten usko pääseväni opiskelemaan unelmatyöhöni? Epäonnistumisen pelkoko saa minut kiinnostumaan muistakin töistä, joihin olisi ehkä helpompi päästä? Mistä sen voi tietää...

Heikkous

En kestä heikkoutta itsessäni. Järki sanoo, että on aivan luonnollista olla heikko, kaikki ihmisethän ovat jollain tapaa, jossakin mielessä, heikkoja. Muissa kestän sen melko hyvin, poikaystäviä ja minua lukuunottamatta. Heikkous oksettaa. Jos en hyväksy heikkoutta itsessäni, miten voisin hyväksyä sitä kumppaniltani? Kuten sanottu, minua ei ole luotu seurustelemaan. Minun ei kuulu olla parisuhteessa, koska en siihen kykene kuin lyhyissä pätkissä kerrallaan.

Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").

Muutoksen kaipuuta

Blogin entinen ulkonäkö alkoi kyrsiä, etenkin kun sen leveydet olivat heittäneet häränpyllyä kuin Rosan elämä konsanaan. Tämä uusi ei ole mitenkään erikoinen, mutta on se ainakin entiseen verrattuna erilainen.

Kaipuuta muutokseen on muillakin elämän osa-alueilla havaittavissa. En tahtoisi olla kotona (ainakaan yksin), en jaksa keskittyä mihinkään ja poikaystäväkin riepoo niin, että eroaminen on alkanut tuntua ihan hyvältä ajatukselta. Same old story all over again, etten sanoisi... Tapanani on ihastua ja alkaa seurustella alkukeväästä, olla aivan rakastunut ja hypätä suhteisiin mukaan ilman järjen hiventä vain huomatakseni että mitä lähemmäs kesä saapuu, sitä enemmän haluan olla vapaa. Suhteetkin ovat vuosien saatossa lyhentyneet, nykyään ei meinaa ehtiä kissaa sanoa kun jo tekee mieli erota. Seurustelu ei ole minua varten.

Olen löytänyt uuden kaverin, melkein ystävän. Se on huomattavan nuori poika, joka asuu naapurissa ja on erikoinen tyyppi. Sen sydän on särkynyt pahan prinsessan toimesta ja se kaipasi jotakuta, jolle tilittää. Siitä se sitten lähti. Nyt tapaamme melkein joka ilta, juomme teetä ja valittelemme surkeita elämiämme. Se on kiltti, hauska ja älykäs, suloinenkin, mutta ei tiedä sitä itse. Se syyttää itseään siitä, että prinsessa jätti sen ja se luulee, että syynä oli sen rumuus ja typeryys ja tylsyys. Surullinen juttu kaiken kaikkiaan, mutta on mukavaa että se avautuu minulle. Prinsessaa tekisi mieli ravistella. Uusi toverini tosin ei oikein ymmärrä minun huoliani, mutta se annettakoon anteeksi, kun on kuitenkin kyse itseäni huomattavasti nuoremmasta kaverista. On mukava toimia (vertais)tukena edes jollekulle. Mutta millä sen saisi ymmärtämään, että se on oikeasti mielenkiintoinen ja hieno kaveri?

Money, money, money...

Jo perinteeksi muodostunut kesätyöahdistus on täällä jälleen. Tänään summer job blues on noussut niin suureksi, että jopa perinteinen ongelmanratkaisuvaihtoehto (itsemurha) tuntuu hyvältä idealta.

Jälleen kerran: jos en tarvitsisi rahaa elämiseen, olisin jopa vähän onnellinen. Monet asiat elämässäni ovat ihan hyvin, mutta mistä ihmeestä sitä rahaa repisin taas... Näinä päivinä tunnen oloni kertakaikkisen huonoksi ihmiseksi. Kyllähän jokainen kunnollinen kansalainen tekee töitä! Vaan kun mahdollisuudet saada töitä on nollissa, niin ei paljon naurata. Kaikenlisäksi näin tänään ilmoituksen unelmieni työpaikasta, mutta monista syistä johtuen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne.

Muut tuntuvat etenevän elämässään, mutta minä vain jumitan. Kierrän kehää kuin häkissä vaeltava leopardi.