Jotain vaan

Olen ollut tänään supersosiaalinen. Olen käynyt kolmessa talossa omani lisäksi ja nyt olo on loppuunkulutettu. Yksinään on niin vaivatonta olla, on helppoa vaan unohtua mökkiinsä ja olla näkemättä ketään muita kuin niitä, joita on pakko koulun takia nähdä. Loppuunkulutettu olo minulla tosin on nykyään aika usein iltasella vaikka päivän aikana ei useinkaan tapahdu mitään kovin kuluttavaa. Vanhuus ei tule yksin. Sosiaalisuus on rankkaa. Sitä huomaa istuvansa ystävän luona ja miettivänsä että mistä hitosta tässä nyt pitäisi puhua, kun tahtoisi vain ajatella itsekseen kaikkea. Ehkä sosialiseeraaminen tekee minulle kuitenkin hyvää.

Kerrotaan nyt vähän jotain siitä menneisyydestäkin. Miehiä on tullut ja mennyt ja jokaisen jälkeen olen vannonut oppineeni virheistäni ja etten koskaan enää seurustele. En osaa seurustella. Se ei ole minua varten. Ja kuinkas sitten käykään? Hups, seurustelen jälleen! Ja taas (näin suhteen alkupuoliskolla) tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen -olen toisinaan jopa vähän onnellinen. A:n ja minun hammasharjatkin ovat rakastuneen näköisiä. Huomenna tänne saapuu kuulemma kitarakin. Ajatella, joku mieshenkilö tuo luolaani tavaroitaan eikä se edes ahdista minua (vielä)! A pitää minusta öisin kiinni vaikka olisin käyttäynyt sitä kohtaan paskamaisesti. A:lle voi puhua ja kirjoittaa. A kuuntelee jopa jutut existä, ei suutu tai pahoita mieltään tai mitään, kuuntelee vaan ja kai oppii jotain.

Tänään oli Earth Hour enkä edes tiennyt siitä. Onneksi en ollut kotona, niin täältä oli valot pois. Olenko nyt huono ekoihminen? Ehkä asiaa kompensoi se, että ostin Ben & Jerry's Nordic Water Peace-jäätelöä tänään. Itämeri kiittää! ( http://www.benjerry.fi/projectitameri )

Taas se aika...

On jälleen se aika vuodesta jolloin perinteinen masennus nostaa päätään. Ahdistaa ja tarve kirjoittamiselle syttyy. Ja jälleen kerran Metsäruusun mietetarha astuu kuvaan.

Pitäisi opiskella. Koulujuttuja on rästissä enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin laki sallii. Miksi ihminen on niin tyhmä, laiska ja saamaton että järjestää itsensä tällaiseen pulaan? Miksei voi hoitaa asioita ajallaan eikä aina vaan siirtää niitä huomiseen (huominen ei koskaan tule)...

Elämässä on tapahtunut niin paljon etten viitsi kaikesta kirjoittaa. Ei tätä kukaan kuitenkaan enää nykyään lue ja miksi sitä itselleen kirjoittaisi menneistä. On ollut miehiä ja ahdistuksia ja onneakin. Samaan aikaan elämässä ei ole tapahtunut mitään ja koko pieni elämäntapainen tuntuu pyörivän samaa rataa. Kai se on uskottava ettei mikään koskaan muutu -ihminen ainakaan.

Olen lihava kuin sika jouluna. Sekin painaa mieltä (ja vaakaa), mutta ei niin paljon kuin ennen. On isompiakin huolia. Kuten vaikkapa unelmiensa tavoittelu. Sitä saattaa koko ikänsä haaveilla tietystä jutusta, jonka toteutuminen on tasan itsestään kiinni ja silti asian eteen ei saa tehtyä yhtään mitään. Järkyttävää typeryyttä.

Minä täällä taas, hei!

Vuoden jälkeen olen onnistunut vihdoin hommaamaan netin uuteen kotiin, joka ei siis enää kyllä ole uusi, mutta näyttää silti siltä, kuin olisin muuttanut tänne vasta viikko sitten. Tarve kirjoittamiseen on taas herännyt, tai ainahan se on ollut, mutta ilman nettiä olen joutunut kirjoittamaan paperille. Ne kirjoitukset on jo aika päivää sitten poltettu, ettei kukaan näkisi niitä. Mietin hetken uuden blogin tekoa, mutta en jaksa nähdä vaivaa. Tämä anonyymi blogintekele saa siis toistaiseksi hoitaa homman ja toimia tunteideni kaatopaikkana jälleen.

Ai se mies? No, Rosan suhteilla on tapana kestää korkeitaan n. puoli vuotta. Niin tälläkin kertaa. Mies löysi melkein heti eron jälkeen uuden naisen (olen kuullut puhuttavana yhteisestä asunnosta ja lapsista) ja minä jäin yksin. Hyvä niin. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei näin rikkinäistä ihmistä voi mikään prinssi valkoisella ratsulla tulla korjaamaan. Paska mikä paska, parempi siis olla yksin kuin näyttää rikkinäisyyttään kenellekään. Ja toisaalta, kun ei ole ketään tiettyä, on helpompi olla ja esittää ettei ole rikki. Tai jos siltä tuntuu, sanoa ihan suoraan, että "minä olen hullu" tai naamioida viallisuus vitsin taa. Mitä väliä sillä on, mitä minulle mitään merkkaamattomat ihmiset ajattelevat? Niinpä niin, onhan sillä väliä -minulle. Mutta mitä sitten. Jos minun suuni haluaa sanoa jotain, sen se myös sanoo.

Miehen siis hylkäsin, mutta sen tilalle tulikin sitten koulu ja uusi harrastus. Aika on kortilla. Stressaa ja ahdistaa. Aina pitää olla paras, melkein täydet pisteet ei tunnu riittävän. Toisaalta olen toimintakyvytön ja laiska, en siis ole valmis tekemään koulun eteen mitään. Olen aina ollut hyvä koulussa, kiitettäviäkin numeroita sataa ilman pänttäämistä, mikä onkin johtanut siihen, että mikään ei-aivan-täydet-pisteet ei kelpaa minulle. Tyhmyys on rangaistava teko ja koulun kokeet ovat helppoja mittareita omalle hyvyydelleni tai pahuudelleni. Jos tulee täydet pisteet, olen tyytyväinen. Jos melkein täydet, soimaan itseäni vain vähän. Jos pisteitä uupuu useampia, tunnen olevani tyhmä ja säälittävä, kyseenalaistan koko koulunkäynnin mielekkyyden. En ehkä ole ansainnut käydä koulua, koska olen huono? Tai ei kannata käydä, koska ei ole paras. Ei ole mitään, millä saada kiitosta sukulaisilta ja tutuilta, ei mitään osoitusta siitä, että en olisi säälittävä ja surkea olento.

Olen huomionkipeä ja hyvin väsynyt.

Päivän sana

”Päivät kuluivat, ja välillä hän tunsi olonsa onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja luotti siihen, että elämä järjestyisi. Yhtä nopeasti kuin tunne valtasi hänet, se myös katosi ja surumielisyys palasi.”
- Cecelia Ahern, kirjassa ”P.S. Rakastan sinua”

Uudessa kodissani ei ole nettiä, joten mietetarha päivittyy nykyisellään hyvin harvoin. Koti on ihana. Mies on ihana. Seurustelu on ihanaa. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat romuna, olen rahaton, työtön ja kouluton, hyvin eksyksissä. Kaikki olisi oikein hyvin, jos ei tarvitsisi saada rahaa.

Ahdistus

Tänään ahdistaa niin, että sattuu. Miksei ihminen saa tehdä sitä, mistä pitää ja olla onnellinen?

Olen pikkuhiljaa siirtymässä syömättömyyteen. En tarkoituksella, mutta jotenkin niin on jälleen tapahtumassa. En haluaisi sitä, sillä tiedän, että pitkällä tähtäimellä syön itseni kuitenkin lihavammaksi kuin koskaan, jos nyt paastoilen. (Hah, kuinka ironista, että oikeasti ainoa syy haluta pois syömättömyydestä on painon kertyminen takaisin. Voi jeesus.) Voiko todella olla niin, että kun tuntee otteensa elämän hallinnasta lipsuvan, kiristää otetta syömisen hallinnasta? En olisi ikinä uskonut -enkä tiedä uskonko vieläkään- moista tapahtuvan itseni kohdalla, mutta aika hassuun saumaan tämä osui.

Ainiin. Tämä hullu muuten nyt sitten seurustelee. Saas nähdä kuinka kauan, kun pää on alkanut jälleen pettämään.

Kirjastossa

Ovi kolahtaa takanani kiinni, kun pyyhkäisen kenkiä mattoon. Nainen tiskin takana vilkaisee minua kirjojen keskeltä, tervehdimme molemmat. Kirjastossa on ihanan viileää, en tiedä johtuuko se varsinaisesti lämpötilasta vai vaan tunnelmasta -siitä kun ei ole kiire mihinkään ja on ihanan hiljaista. Verkkaritakkinen mies kysyy jotain kirjastonhoitajalta, minä jään hetkeksi katsomaan vasta palautettuja kirjoja, niitä, joita ei ole vielä ehditty laittaa takaisin paikoilleen. Nappaan yhden, selaan takakannen tekstin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Otan kirjan kainaloon ja jatkan matkaa kaunokirjallisuus-kyltin alitse. Hiippailen hyllyjen välissä, kyykistelen ja kurottelen, nappaan kirjan sieltä toisen täältä ja luen takakansia. Suurimman osan palautan takaisin hyllyyn, toisten nimet painan mieleeni myöhempiä kertoja varten ja loput painuvat unholaan, mutta pari kirjaa pääsee kainaloon sen aiemmin napatun seuraksi. Olen hiljaisimmassa, syrjäisimmässä nurkassa kyykyssä alahyllyn luona. Silmät selaavat edestakaisin kirjojen nimiä ja kirjailijoita. Yhtäkkiä kuuluu lähestyvät, tömähtelevät ja raskaat, tahallisesti liian kovat askeleet. Säikähdän, vilkaisen nopeasti hyllyn takaa ja huomaan, että kulkija olikin vain joku isänsä mukana kirjastoon raahattu pojankloppi. Katson poikaa pahasti ja palaan takaisin hyllyn taa. "Senkin hölmö, mitä sinä moista sätkyt" ajattelen ja jatkan kierroksen loppuun.

En uskalla selata loppuja hyllyjä liian tarkkaan, ettei tule lainattua enempää kuin ehtii lukea. Palaan tiskille, kirjastotäti hymyilee ja nappaa yhden kirjan välistä edelliseltä lukijalta unohtuneen kirjanmerkin. Toivottavasti se päätyy takaisin omistajalleen, sillä se ei ollut mikään paperinpala tai kirjastokuitti (joita minä käytän kirjanmerkkeinä) vaan ihan hieno muovipäällysteinen siili-merkki. Vaihdamme pari sanaa ja kirjastonhoitaja sujauttaa ulkomuistista kuitin päällimmäisen kirjan väliin suojaan. Pakkaan kirjat kassiin, siihen, jonka olen saanut joululahjaksi. Kiitän tätiä ja poistun kirjastosta juuri, kun pari nuorta tyttöä kävelevät ohitseni tiskille. Jopa tuon ikäiset tytöt osaavat puhua kirjastossa kuiskaten, kikattavatkin jollekin tyttöjenjutulle kirjastoon sopivalla äänenvoimakkuudella. Mikseivät ihmiset osaa käyttäytyä muuallakin yhtä hillitysti, rauhallisesti ja ystävällisesti kuin kirjastossa? Toisinaan tunnen itseni todella vanhaksi.

Pihalla näen sen saman tömistelevän pojan isineen autonsa luona riitelemässä. Isä läpsäyttää poikaa, ei selvästikään ole nähnyt minua. Sillä hetkellä annan pojalle tömistelyn anteeksi.

Kannattaako hullun seurustella?

Ja niinhän siinä taas kävi, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joudun moista miettimään.

Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?

Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?

Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.