Piccolo oli juossut hyvin. Tätä menoa se rikkoo seuraavissa raveissa ennätyksensä ja tuo voiton kotiin, hymyilin ajatukselle. Irrotin ketjut, joilla musta ori oli käytävällä kiinni ja talutin sen omaan karsinaansa. Kiltti se oli, oikea herrasmies. Ikinä ei temppuillut, pysyi aina käsissä, toisin kuin omistajansa. En tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin Jukan auton kaartavan tallin pihaan. Otin ämpärin, johon olin aiemmin laskenut lämmintä vettä, ja tarjosin siitä Piccololle. Kuulin, kuinka Jukka lampsi toimistoon. Ori joi tyytyväisenä koko ämpärillisen, vein ämpärin paikalleen, laitoin kottikärryissä odottaneet heinät Piccolon eteen, suljin valot ja huokaisin raskaasti. Hevoset rouskuttivat heiniään tyytyväisinä, kesäyö tuoksui huumaavana ja keho tuntui raskaalta päivän päätteeksi. En vain tiennyt, kuinka kauan vielä voisin olla täällä. Sydämeen sattui pelkkä ajatuskin kotoisan tallin ja hevosten hylkäämisestä, mutta olin sotkenut asiani pahanpäiväisesti. Vaikka Jukkahan kaiken oli aloittanut, minä hölmönä olin vain mennyt mukana, antanut toisen viedä kuin pässiä narussa.
Yhtäkkiä muistin jättäneeni laukkuni toimistolle. Hitto, en haluaisi törmätä Jukkaan tänään, en nyt, en tänä iltana. Vilkaisin ovesta, toimistolla ei onneksi ollut valoja. Jukka oli tainnut mennä jo talolle. Toimisto tuoksui miehelle, rintaa kouraisi. Nappasin laukkuni sohvalta ja käännyin ympäri, kun takaa kuului kolahdus. Jukka oli hiipinyt taakseni. Mies kaappasi minut syliinsä. Vedin syvään henkeä, laukku tippui lattialle ja vastasin suudelmaan.
---
Päätinpä sitten kokeilla tarinointia myös Tarinamaanantain tapaan.
perjantai 16. toukokuuta 2008
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Hiki hatussa
Nykyään uutisoidaan jatkuvasti siitä, kuinka koululaisten liikuntamäärää pitäisi lisätä. Ratkaisuksi ehdotetaan lähes aina koululiikunnan määrän lisäämistä, ja viimeksi tänään radiossa julistettiin kuinka koululaisten liikunnan määrää pitäisi paitsi lisätä myös hankaloittaa. Liikunnan pitäisi olla haastavampaa, vaativampaa, taidokkaampaa. Härregod, sanon minä. Pelkkä ajatuskin etoo.
Olen aina vihannut, siis nimenomaan vihannut, koulun liikuntatunteja. Jo ala-asteella opin lintsaamaan näiltä kidutustunneilta mitä taidokkaimmilla tavoilla. Olen aina kokenut muiden nähden liikkumisen suorastaan nöyryyttävänä, se on ollut aina noloa, inhottavaa ja ikävää. Yläasteella olin varmaankin enemmän pois liikuntatunneilta kuin paikalla. Liikuntatunnit ovat aina olleet ja tulevat varmaankin aina olemaan yksi nöyräättävimmistä asioista elämässäni. Sitä itseinhon määrää ei voi edes kuvailla, kun olisi pitänyt hypätä telineelle voimistelemaan. Tai kun piti kävellä uimapuvussa kaiken kansan nähden. Tai horjua luistimilla kaukalon reunan vieressä. Ehdottomasti kamalin asia koulussa ei suinkaan ole ollut pedofiilisia piirteitä omannut matematiikan opettaja, fysiikan tunnit, joilla ei tajunnut mitään tai muiden oppilaiden pilkkaamisen kuuleminen, vaan aivan ylivoimaisesti liikuntatunnit. Ja korostettakoon vielä, että minulle liikuntaa opettaneet opettajat eivät todellakaan ole olleet mitään epäinhimillisiä natseja, vaan pääasiassa oikein mukavia, ymmärtäväisiä ja nuoria naisia. Ja silti 90% kaikista elämäni aikana koetuista liikuntatunneista ovat olleet silkkaa kidutusta.
Mitä tapahtuu kaikille niille kaltaisilleni oppilaille, joille liikunta jo nykyisellään on kertakaikkisen kamalaa, jos sitä vielä entisestään lisätään ja sen laatua vaikeutetaan? Eikö nuorten liikuntatottumuksia voisi muuttaa jotenkin muuten, kuin nöyryyttämällä heitä koulussa? Olen vakuuttunut siitä, että jos liikuntaa olisi ollut yhtään enempää koulussa tai opettajat olisivat olleet yhtään kamalampia, en vielä tänäkään päivänä harrastaisi lainkaan liikuntaa. Nykyisellään liikun aivan vapaaehtoisesti keskimäärin joka päivä. Käyn koiran kanssa kävelemässä, vaeltamassa metsissä, juoksemassa, pyöräilemässä, jumppailen kotosalla, jne. Mitäpä jos sen sijaan, että tekisimme liikunnasta entistä inhottavampaa ja koulusta entistä nöyryyttävämmän, muuttaisimmekin kasvatustapojamme? Mitä tapahtuisi, jos lapset eivät kotiintullessaan jumahtaisikaan tietokoneen ääreen? Miksi ihmeessä liikunnan pitäisi tapahtua verenmaku suussa, tosissaan, miksei liikunta voisi olla mukavaa, leppoisaa ja -jestas sentään- hauskaa? En käsitä, miksi ihmeessä koululiikunnan pitäisi olla vaativaa ja hankalaa? Tässä maassa on nimittäin lähes jokaisella lapsella mahdollisuus harrastaa totista liikuntaa koulun ulkopuolella, jos lasta sattuu moinen huvittamaan.
Erilaisuus kunniaan, myös liikuntatunneilla.
Olen aina vihannut, siis nimenomaan vihannut, koulun liikuntatunteja. Jo ala-asteella opin lintsaamaan näiltä kidutustunneilta mitä taidokkaimmilla tavoilla. Olen aina kokenut muiden nähden liikkumisen suorastaan nöyryyttävänä, se on ollut aina noloa, inhottavaa ja ikävää. Yläasteella olin varmaankin enemmän pois liikuntatunneilta kuin paikalla. Liikuntatunnit ovat aina olleet ja tulevat varmaankin aina olemaan yksi nöyräättävimmistä asioista elämässäni. Sitä itseinhon määrää ei voi edes kuvailla, kun olisi pitänyt hypätä telineelle voimistelemaan. Tai kun piti kävellä uimapuvussa kaiken kansan nähden. Tai horjua luistimilla kaukalon reunan vieressä. Ehdottomasti kamalin asia koulussa ei suinkaan ole ollut pedofiilisia piirteitä omannut matematiikan opettaja, fysiikan tunnit, joilla ei tajunnut mitään tai muiden oppilaiden pilkkaamisen kuuleminen, vaan aivan ylivoimaisesti liikuntatunnit. Ja korostettakoon vielä, että minulle liikuntaa opettaneet opettajat eivät todellakaan ole olleet mitään epäinhimillisiä natseja, vaan pääasiassa oikein mukavia, ymmärtäväisiä ja nuoria naisia. Ja silti 90% kaikista elämäni aikana koetuista liikuntatunneista ovat olleet silkkaa kidutusta.
Mitä tapahtuu kaikille niille kaltaisilleni oppilaille, joille liikunta jo nykyisellään on kertakaikkisen kamalaa, jos sitä vielä entisestään lisätään ja sen laatua vaikeutetaan? Eikö nuorten liikuntatottumuksia voisi muuttaa jotenkin muuten, kuin nöyryyttämällä heitä koulussa? Olen vakuuttunut siitä, että jos liikuntaa olisi ollut yhtään enempää koulussa tai opettajat olisivat olleet yhtään kamalampia, en vielä tänäkään päivänä harrastaisi lainkaan liikuntaa. Nykyisellään liikun aivan vapaaehtoisesti keskimäärin joka päivä. Käyn koiran kanssa kävelemässä, vaeltamassa metsissä, juoksemassa, pyöräilemässä, jumppailen kotosalla, jne. Mitäpä jos sen sijaan, että tekisimme liikunnasta entistä inhottavampaa ja koulusta entistä nöyryyttävämmän, muuttaisimmekin kasvatustapojamme? Mitä tapahtuisi, jos lapset eivät kotiintullessaan jumahtaisikaan tietokoneen ääreen? Miksi ihmeessä liikunnan pitäisi tapahtua verenmaku suussa, tosissaan, miksei liikunta voisi olla mukavaa, leppoisaa ja -jestas sentään- hauskaa? En käsitä, miksi ihmeessä koululiikunnan pitäisi olla vaativaa ja hankalaa? Tässä maassa on nimittäin lähes jokaisella lapsella mahdollisuus harrastaa totista liikuntaa koulun ulkopuolella, jos lasta sattuu moinen huvittamaan.
Erilaisuus kunniaan, myös liikuntatunneilla.
tiistai 13. toukokuuta 2008
Päivän sana
Ajattelin kaiken turhanpäiväisen ruikuttamisen ja maailmantuskan potemisen jälkeen keksiä vaihteeksi jonkin mukavan piristyksen mietetarhaani. Olen aina ollut suuri sitaattien, aforismien, sanontojen ja sananlaskujen ystävä, joten keksinpä sitten tällaisen "päivän sana"-osuuden. Ja aivan turha sitten odotella lainauksia raamatusta, koska Metsäruusu sattuu olemaan vankka luonnonuskontojen kannattaja, eikä siis sorru mihinkään tavanomaisiin päivän sanoihin. Päivän sana-osiossa saatat siis törmätä sananlaskuihin, kuuluisien ihmisten sanoihin, biisien lyriikoihin yms. ja jopa blogimaailman suuruuksien (ja miksei pienuuksienkin) lausahduksiin. Nimestään huolimatta päivän sanaa tuskin tullaan päivittämään päivittäin (haha). Päivän sana saattaa liittyä sen hetkisiin kuulumisiini, ajatuksiini, tapahtumiin (IRL ja nettimaailmassa) tai sitten se saattaa olla liittymättä yhtään mihinkään.
R u ready, folks? Tässä siis Metsäruusun mietetarhan kaikkien aikojen ensimmäinen Päivän Sana:
"Se mitä ihminen ajattelee itsestään ratkaisee hänen kohtalonsa."
-Henry David Thoreau
R u ready, folks? Tässä siis Metsäruusun mietetarhan kaikkien aikojen ensimmäinen Päivän Sana:
"Se mitä ihminen ajattelee itsestään ratkaisee hänen kohtalonsa."
-Henry David Thoreau
maanantai 12. toukokuuta 2008
Käpy käryää
"Elämässä nyt vaan täytyy joskus tehdä epämiellyttäviäkin asioita"
Eikö se riitä, että jokaikinen kuukausi joutuu kärsimään naiseutensa tähden, rakkaita ihmisiä kuolee, terveys pettää, mieli pettää, keho pettää, perheenjäsenet vittuilevat, rahaa ei ole, koulu kusee ja yhteiskuntaa paskoo silmille? Pitääkö tuon toteutua vieläpä työelämässäkin? Ei voi tehdä työtä, josta edes 50 prosenttisesti nauttisi, vaan on tehtävä työtä, jota varten on radikaalisti muutettava ulkonäköään, asenteitaan ja mieltään? Tekeekö se minusta laiskan, jos en suostu tekemään työtä, jonka tiedän hajottavan pääni ja sitämyöten jotakuinkin kaiken muunkin?
Eikö tässä ihanaisessa hyvinvointi yhteiskunnassa todellakaan ole mahdollista nauttia elämästään ja työstään? Eihän mikään työ tietenkään ole pelkkää auvoista ruusuilla tanssimista, mutta kyllä itse ainakin keksin samantien useammankin työn, joiden tekemisestä voisin pääosin nauttia.
Usko ja toivo tulevaisuuden suhteen on mennyttä. Rakkaat lukijat, sanokaa kiltit, että sankoissa joukoissanne on edes yksi ihminen, olento tai mielikuvitushahmo, jonka ei ole tarvinut tehdä paskaa duunia, siis sellaista, jonka tekeminen on ollut kaikinpuolin vastenmielistä (siis kaikilta muilta puolin, kuin palkansaannin osalta).
Eikö se riitä, että jokaikinen kuukausi joutuu kärsimään naiseutensa tähden, rakkaita ihmisiä kuolee, terveys pettää, mieli pettää, keho pettää, perheenjäsenet vittuilevat, rahaa ei ole, koulu kusee ja yhteiskuntaa paskoo silmille? Pitääkö tuon toteutua vieläpä työelämässäkin? Ei voi tehdä työtä, josta edes 50 prosenttisesti nauttisi, vaan on tehtävä työtä, jota varten on radikaalisti muutettava ulkonäköään, asenteitaan ja mieltään? Tekeekö se minusta laiskan, jos en suostu tekemään työtä, jonka tiedän hajottavan pääni ja sitämyöten jotakuinkin kaiken muunkin?
Eikö tässä ihanaisessa hyvinvointi yhteiskunnassa todellakaan ole mahdollista nauttia elämästään ja työstään? Eihän mikään työ tietenkään ole pelkkää auvoista ruusuilla tanssimista, mutta kyllä itse ainakin keksin samantien useammankin työn, joiden tekemisestä voisin pääosin nauttia.
Usko ja toivo tulevaisuuden suhteen on mennyttä. Rakkaat lukijat, sanokaa kiltit, että sankoissa joukoissanne on edes yksi ihminen, olento tai mielikuvitushahmo, jonka ei ole tarvinut tehdä paskaa duunia, siis sellaista, jonka tekeminen on ollut kaikinpuolin vastenmielistä (siis kaikilta muilta puolin, kuin palkansaannin osalta).
maanantai 5. toukokuuta 2008
Peukalot pystyyn
Niinhän se on, että kun ei ensimmäisellä kerralla onnistu, niin on laitettava uutta pökköä pesään. Työpaikkahakemuksista siis puhun nyt. Tuo aikaisempi työpaikan hakeminen kun epäonnistui (ei tosin minusta johtuvista syistä, mutta kuitenkin), niin en tällä kertaa jäänytkään tuleen makaamaan. Nousin ylös, pudistelin tuhkat vaatteista, menin eräälle työpaikkailmoituksia vilisevälle sivustolle ja etsin sieltä mieluiseni. Laitoin hakemuksen menemään ja nyt odottelen sormet ristissä, että tärppäisi. Jos tärppää, menevät kaikki tulevaisuuden varalle tekemäni suunnitelmat uusiksi, lähden kauas kotoa ja laitan elämäni mullin mallin. Pelottavaa, mutta kiehtovaa. Ja ennennäkemättömän rohkeaa minulta.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Tuoksumuisteloa
Ja niinhän siinä sitten käy, kun huomaa työpaikkailmoituksen olevan vaan jokin epämääräinen mikälienee ja puheluihin tai mihinkään muuhunkaan ei vastata, että alkaa ketuttaa niin maan perkuleesti. Sitä on jo suunnitellut elämänsä seuraavat kuukaudet ihan vain sitä työtä silmällä pitäen jotakuinkin valmiiksi, ja sitten käykin ilmi, että kaikki suunnitelmat olivat turhia. Hah.
No, sitten odotellaan vaan tietoa siitä asunnosta ja tehdään lisää luultavasti turhia suunnitelmia -tällä kertaa tosin seuraavien vuosien ajalle.
Mutta mitä käy ihmiselle siinä vaiheessa, kun tekisi mieli suudella ystävää, jonka kanssa ollaan kaveerattu lapsuudesta asti? Joutuu lainaamaan takkia, kun on niin kylmä ja joutuu lainaamaan kainaloa, koska pelkkä takki ei lämmitä. Ja kainalossa on niin ihanan hyvä olla. Kotiin tullessa oli vielä pakko nuuskaista takkia ja hymyillä surullisesti. Sitä kun tietää, ettei koko jutusta tulisi kuitenkaan mitään, paras pitää kaverit vain kavereina, ja muutenkin... Aamulla taas ymmärtää, ettei oikeasti ole ihastunut kaveriin, vaan kyse on kaipuusta, kainalopaikan kaipuusta. Silloin kenen tahansa tutun ja turvallisen kainalo kelpaa. Mutta olihan sitä takkia aamun tullen taas nuuskaistava. Ja tänään se on myös palautettava.
No, sitten odotellaan vaan tietoa siitä asunnosta ja tehdään lisää luultavasti turhia suunnitelmia -tällä kertaa tosin seuraavien vuosien ajalle.
Mutta mitä käy ihmiselle siinä vaiheessa, kun tekisi mieli suudella ystävää, jonka kanssa ollaan kaveerattu lapsuudesta asti? Joutuu lainaamaan takkia, kun on niin kylmä ja joutuu lainaamaan kainaloa, koska pelkkä takki ei lämmitä. Ja kainalossa on niin ihanan hyvä olla. Kotiin tullessa oli vielä pakko nuuskaista takkia ja hymyillä surullisesti. Sitä kun tietää, ettei koko jutusta tulisi kuitenkaan mitään, paras pitää kaverit vain kavereina, ja muutenkin... Aamulla taas ymmärtää, ettei oikeasti ole ihastunut kaveriin, vaan kyse on kaipuusta, kainalopaikan kaipuusta. Silloin kenen tahansa tutun ja turvallisen kainalo kelpaa. Mutta olihan sitä takkia aamun tullen taas nuuskaistava. Ja tänään se on myös palautettava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)