Minä en ymmärrä ihmisiä. En ymmärrä miehiä, jotka rakastuvat vääriin naisiin enkä ymmärrä naisia, jotka antavat miesten kävellä ylitseen kerta toisensa jälkeen.
Tuolla aiemmin mainitsin uudesta ystävästäni, joka meni rakastumaan väärään prinsessaan. Tämä prinsessa kuuluu valitettavasti tuttavapiiriini ja on kyllä minunkin mielestäni ihan nätti, mutta luonteeltaan mitä viheliäisin. Kaksinaamainen suorastaan. Toisaalta osaa olla oikein hurmaava, hauska ja ystävällinen, mutta seuraavassa hetkessä puukottaa ystäviään, rakastajiaan, selkään ja hylkää kuin nallin kalliolle. Ja miehet (tai pojat, mitkä lieneekään...) ovat aivan hulluina prinsessaan. Eivät ole kuulemma koskaan nähneet kauniimpaa tai upeampaa tai mahtavampaa. Mitä ihmettä oikeasti? Älykkäät, komeat nuoret miehet alistuvat tuollaiseen vai koska tyttö on nätti? Ei edes mikään naisjumalatar, vaan ihan tavallinen nätti tusinatyttö. Ehkä ne näkevät siinä jotain, mitä minä en. Minä tunnistan kyllä prinsessasta samoja piirteitä kuin itsestäni - minä en vain saa niitä anteeksi, koska en ole kaunis. Joo joo, tiedetään, olen vain kateellinen ja blaa blaa.
Entäs nämä naiset sitten? Mikä ihme siinä on, että kauniit, viisaat naiset antavat öykkäreiden satuttaa ja alistaa kerta toisensa jälkeen? Olen itsekin syyllistynyt pari kertaa samaan, enkä siltikään ymmärrä tätä yhtälöä. Minne katoaa itsekunnioitus silloin, kun on kyse seksistä tai parisuhteista... Eräs hyvä ystäväni on jo vuosia ollut on-off -suhteessa miehen kanssa, joka on rasittavan narsistinen, jopa aggressiivinen idiootti. Jokaisen eron jälkeen minä huokaan helpotuksesta, kun ystävä on vihdoin tullut järkiinsä ja saanut tarpeekseen, mutta samaan aikaan kaikki osapuolet tietävät, että loppujen lopulta ystävä palaa aina takaisin ko. miehen luo.
Olen menossa huomenna juhliin, joissa tulee olemaan paikalla myös eräs pitkäaikainen säätöni. Emme ole koskaan menneet flirttailua tms. pidemmälle, koska aina jompi kumpi on ollut varattu tai on muuten vain ollut sopimaton hetki. Tällä kertaa olisimme kuitenkin tietääkseni molemmat vapailla markkinoilla, joten totta kai mietin, mitä huomenna tulee tapahtumaan. Sitten aloin miettiä yhteistä historiaamme ja ymmärsin, että ko. tyyppi on kohdellut minua tässä vuosien varrella aika törkeästikin ja etten oikeasti enää itsekään ymmärrä, miksi edes vaivaudun tyypin kanssa flirttailemaan. Eihän siinä miehessä ole mitään ihmeellistä, se ei ole erityisen komea, älykäs tai ymmärtäväinen. Olkoon siis, huomenna, kun vihdoin olisimme vapaita tekemään mitä tahansa, minä aion olla se, joka käyttäytyy kylmästi ja kieltäytyy kaikesta lähemmästä kanssakäymisestä. Aion olla ihana ja hurmaava, pitää hauskaa, nauraa.
Anteeksi sukupuolistereotypiat.
torstai 9. kesäkuuta 2011
tiistai 17. toukokuuta 2011
Jos katsoa voi niin koskea saa
Hyvä päivä. Olen käynyt kehittäviä keskusteluita ystävien kanssa ja muistanut muutamia faktoja elämästä:
1) olen ihan hyvä joissakin asioissa
2) elämässä kaikki on mahdollista
3) elämä on toisinaan oikeasti ihan hauskaa
Kohta 1) on sellainen, joka minun on kaikkein vaikein muistaa. Yleensä minulla on tunne, etten osaa yhtään mitään. Tänään olen kuitenkin uskonut siihen, että minussa on potentiaalia vaikka mihin.
Tuo kakkonen sen sijaan on lause, jota hoen kyllä kaikille muille, mutta jota en osaa sanoa itselleni. Ihan oikeasti tässä maassa, tässä hetkessä, on mahdollista tehdä melkein mitä vaan missä tahansa elämänvaiheessa. Olettaen tietysti, että on onnistunut raivaamaan tietyt esteet pois tieltään eli siis on nähnyt vaivaa tavoitteensa eteen. Pitäisi uskaltaa enemmän. Uskaltaa koettaa kuinka pitkälle voi päästä, uskaltaa testata ideoitaan, uskaltaa heittäytyä.
Ajatus 3) nousi mieleeni, kun istuin ponin selässä keskellä ei mitään, kuuntelin lintujen laulua ja vihreyden kasvua metsässä ja pelloilla. Aurinko paistoi vaikka olin odottanut vesisadetta. Hiekkatie oli kostea, tuoksui kesältä ja elämältä. Poni hohti auringossa kuin karkki ja sekä ratsastajan että ponin harjat hulmusivat tuulessa. Oli seesteistä ja kaunista.
1) olen ihan hyvä joissakin asioissa
2) elämässä kaikki on mahdollista
3) elämä on toisinaan oikeasti ihan hauskaa
Kohta 1) on sellainen, joka minun on kaikkein vaikein muistaa. Yleensä minulla on tunne, etten osaa yhtään mitään. Tänään olen kuitenkin uskonut siihen, että minussa on potentiaalia vaikka mihin.
Tuo kakkonen sen sijaan on lause, jota hoen kyllä kaikille muille, mutta jota en osaa sanoa itselleni. Ihan oikeasti tässä maassa, tässä hetkessä, on mahdollista tehdä melkein mitä vaan missä tahansa elämänvaiheessa. Olettaen tietysti, että on onnistunut raivaamaan tietyt esteet pois tieltään eli siis on nähnyt vaivaa tavoitteensa eteen. Pitäisi uskaltaa enemmän. Uskaltaa koettaa kuinka pitkälle voi päästä, uskaltaa testata ideoitaan, uskaltaa heittäytyä.
Ajatus 3) nousi mieleeni, kun istuin ponin selässä keskellä ei mitään, kuuntelin lintujen laulua ja vihreyden kasvua metsässä ja pelloilla. Aurinko paistoi vaikka olin odottanut vesisadetta. Hiekkatie oli kostea, tuoksui kesältä ja elämältä. Poni hohti auringossa kuin karkki ja sekä ratsastajan että ponin harjat hulmusivat tuulessa. Oli seesteistä ja kaunista.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Turhuuksia
Kuuntelen huonoa musiikkia ja seikkailen internetin ihmemaassa, vaikka pitäisi lukea huomisiin kokeisiin ja tehdä tuhatta asiaa. Olen hilpeä, vaikka tulen huomenna luultavasti saamaan elämäni ensimmäisen hylsyn kokeesta. Toisaalta on varmaan ihan hyvä osata ottaa vähän rennommin, mutta pahoin pelkään että tässä tulee vielä käymään kehnosti (toim. huom. tulen joko masentumaan tuosta hylsystä vähän liikaa tai sitten alan ottaa elämän liiankin rennosti. Molemmissa tapauksissa lopputuloksena on se, etten saa mitään enää ikinä aikaan).
Poikaystävä on nyt tosiaan jätetty. Elämä sinkkuna maistuu paremmalta (vaikkei hyvältä vieläkään). Minulla on karkkia, hyviä ystäviä ja mukavia harrastuksia. Vielä kun sitä rahaa saisi jostain...
Poikaystävä on nyt tosiaan jätetty. Elämä sinkkuna maistuu paremmalta (vaikkei hyvältä vieläkään). Minulla on karkkia, hyviä ystäviä ja mukavia harrastuksia. Vielä kun sitä rahaa saisi jostain...
tiistai 3. toukokuuta 2011
Mistä sen voi tietää?
Tänään on ollut pitkästä aikaa oikeasti hyvä päivä. Olen puuhaillut kaikkea kulttuuriin liittyvää ja saanut arpajaisvoiton, joka on todella mieleiseni. Lisäksi kiinnostukseni on herännyt erästä ammattia kohtaan.
Mistä sitä voi tietää, miksi haluaa tulla sitten isona? Tämänhetkinen koulunkäyntini lähti käyntiin tähtäimessä yksi tavoite: lapsuuteni haaveammatti. Mutta haluanko sitä oikeasti? Mitä jos tahtoisinkin jotain muuta? On niin monia asioita, jotka minua kiinnostavat ja jotka saavat minut innostumaan, mutta oikein mikään ei nouse ylitse muiden. Mikä on se Minun Juttuni? Mistä sen voi tietää?
Lapsuuteni unelmatyö on siintänyt mielessäni aina, mutta voisin ihan hyvin nähdä itseni jossain muussakin mielenkiintoisessa, sopivan haastavassa ja vaihtelevassa työssä. Kuka minulle kertoisi, mihin suuntaan kannattaa lähteä? Onko tässä arpomisessa kyse vain siitä, etten usko pääseväni opiskelemaan unelmatyöhöni? Epäonnistumisen pelkoko saa minut kiinnostumaan muistakin töistä, joihin olisi ehkä helpompi päästä? Mistä sen voi tietää...
Mistä sitä voi tietää, miksi haluaa tulla sitten isona? Tämänhetkinen koulunkäyntini lähti käyntiin tähtäimessä yksi tavoite: lapsuuteni haaveammatti. Mutta haluanko sitä oikeasti? Mitä jos tahtoisinkin jotain muuta? On niin monia asioita, jotka minua kiinnostavat ja jotka saavat minut innostumaan, mutta oikein mikään ei nouse ylitse muiden. Mikä on se Minun Juttuni? Mistä sen voi tietää?
Lapsuuteni unelmatyö on siintänyt mielessäni aina, mutta voisin ihan hyvin nähdä itseni jossain muussakin mielenkiintoisessa, sopivan haastavassa ja vaihtelevassa työssä. Kuka minulle kertoisi, mihin suuntaan kannattaa lähteä? Onko tässä arpomisessa kyse vain siitä, etten usko pääseväni opiskelemaan unelmatyöhöni? Epäonnistumisen pelkoko saa minut kiinnostumaan muistakin töistä, joihin olisi ehkä helpompi päästä? Mistä sen voi tietää...
torstai 28. huhtikuuta 2011
Heikkous
En kestä heikkoutta itsessäni. Järki sanoo, että on aivan luonnollista olla heikko, kaikki ihmisethän ovat jollain tapaa, jossakin mielessä, heikkoja. Muissa kestän sen melko hyvin, poikaystäviä ja minua lukuunottamatta. Heikkous oksettaa. Jos en hyväksy heikkoutta itsessäni, miten voisin hyväksyä sitä kumppaniltani? Kuten sanottu, minua ei ole luotu seurustelemaan. Minun ei kuulu olla parisuhteessa, koska en siihen kykene kuin lyhyissä pätkissä kerrallaan.
Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").
Joissain asioissa en kestä myöskään totuutta. Kyllähän minä tiedän, että esimerkiksi oma onnettomuuteni ja elämäni surkeus on itsestäni ja asenteestani kiinni. Mutta en kestä kuulla sitä muilta, en halua kuulla sitä. Haluan märehtiä kurjuuttani ja valittaa siitä, mutta en jaksa "ottaa itseäni niskasta kiinni"ja "ryhdistäytyä". Perkele, kun en jaksa niin en jaksa! Tästä syystä kesti todella kauan ennen kuin kykenin kuuntelemaan PMMP:n Viimeisen valitusvirren. Hyvä Paulalle ja Miralle jos siihen pystyivät, mutta itse en siihen toistaiseksi kykene kuin n. kaksi kertaa vuodessa ("joo, nyt mä ryhdistäydyn ja laitan elämän kuntoon") ja silloinkin se menee hyvin nopeasti ohi ("Ai, tiskiaine loppu... no niin, tämä peli menetettiin").
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Muutoksen kaipuuta
Blogin entinen ulkonäkö alkoi kyrsiä, etenkin kun sen leveydet olivat heittäneet häränpyllyä kuin Rosan elämä konsanaan. Tämä uusi ei ole mitenkään erikoinen, mutta on se ainakin entiseen verrattuna erilainen.
Kaipuuta muutokseen on muillakin elämän osa-alueilla havaittavissa. En tahtoisi olla kotona (ainakaan yksin), en jaksa keskittyä mihinkään ja poikaystäväkin riepoo niin, että eroaminen on alkanut tuntua ihan hyvältä ajatukselta. Same old story all over again, etten sanoisi... Tapanani on ihastua ja alkaa seurustella alkukeväästä, olla aivan rakastunut ja hypätä suhteisiin mukaan ilman järjen hiventä vain huomatakseni että mitä lähemmäs kesä saapuu, sitä enemmän haluan olla vapaa. Suhteetkin ovat vuosien saatossa lyhentyneet, nykyään ei meinaa ehtiä kissaa sanoa kun jo tekee mieli erota. Seurustelu ei ole minua varten.
Olen löytänyt uuden kaverin, melkein ystävän. Se on huomattavan nuori poika, joka asuu naapurissa ja on erikoinen tyyppi. Sen sydän on särkynyt pahan prinsessan toimesta ja se kaipasi jotakuta, jolle tilittää. Siitä se sitten lähti. Nyt tapaamme melkein joka ilta, juomme teetä ja valittelemme surkeita elämiämme. Se on kiltti, hauska ja älykäs, suloinenkin, mutta ei tiedä sitä itse. Se syyttää itseään siitä, että prinsessa jätti sen ja se luulee, että syynä oli sen rumuus ja typeryys ja tylsyys. Surullinen juttu kaiken kaikkiaan, mutta on mukavaa että se avautuu minulle. Prinsessaa tekisi mieli ravistella. Uusi toverini tosin ei oikein ymmärrä minun huoliani, mutta se annettakoon anteeksi, kun on kuitenkin kyse itseäni huomattavasti nuoremmasta kaverista. On mukava toimia (vertais)tukena edes jollekulle. Mutta millä sen saisi ymmärtämään, että se on oikeasti mielenkiintoinen ja hieno kaveri?
Kaipuuta muutokseen on muillakin elämän osa-alueilla havaittavissa. En tahtoisi olla kotona (ainakaan yksin), en jaksa keskittyä mihinkään ja poikaystäväkin riepoo niin, että eroaminen on alkanut tuntua ihan hyvältä ajatukselta. Same old story all over again, etten sanoisi... Tapanani on ihastua ja alkaa seurustella alkukeväästä, olla aivan rakastunut ja hypätä suhteisiin mukaan ilman järjen hiventä vain huomatakseni että mitä lähemmäs kesä saapuu, sitä enemmän haluan olla vapaa. Suhteetkin ovat vuosien saatossa lyhentyneet, nykyään ei meinaa ehtiä kissaa sanoa kun jo tekee mieli erota. Seurustelu ei ole minua varten.
Olen löytänyt uuden kaverin, melkein ystävän. Se on huomattavan nuori poika, joka asuu naapurissa ja on erikoinen tyyppi. Sen sydän on särkynyt pahan prinsessan toimesta ja se kaipasi jotakuta, jolle tilittää. Siitä se sitten lähti. Nyt tapaamme melkein joka ilta, juomme teetä ja valittelemme surkeita elämiämme. Se on kiltti, hauska ja älykäs, suloinenkin, mutta ei tiedä sitä itse. Se syyttää itseään siitä, että prinsessa jätti sen ja se luulee, että syynä oli sen rumuus ja typeryys ja tylsyys. Surullinen juttu kaiken kaikkiaan, mutta on mukavaa että se avautuu minulle. Prinsessaa tekisi mieli ravistella. Uusi toverini tosin ei oikein ymmärrä minun huoliani, mutta se annettakoon anteeksi, kun on kuitenkin kyse itseäni huomattavasti nuoremmasta kaverista. On mukava toimia (vertais)tukena edes jollekulle. Mutta millä sen saisi ymmärtämään, että se on oikeasti mielenkiintoinen ja hieno kaveri?
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Money, money, money...
Jo perinteeksi muodostunut kesätyöahdistus on täällä jälleen. Tänään summer job blues on noussut niin suureksi, että jopa perinteinen ongelmanratkaisuvaihtoehto (itsemurha) tuntuu hyvältä idealta.
Jälleen kerran: jos en tarvitsisi rahaa elämiseen, olisin jopa vähän onnellinen. Monet asiat elämässäni ovat ihan hyvin, mutta mistä ihmeestä sitä rahaa repisin taas... Näinä päivinä tunnen oloni kertakaikkisen huonoksi ihmiseksi. Kyllähän jokainen kunnollinen kansalainen tekee töitä! Vaan kun mahdollisuudet saada töitä on nollissa, niin ei paljon naurata. Kaikenlisäksi näin tänään ilmoituksen unelmieni työpaikasta, mutta monista syistä johtuen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne.
Muut tuntuvat etenevän elämässään, mutta minä vain jumitan. Kierrän kehää kuin häkissä vaeltava leopardi.
Jälleen kerran: jos en tarvitsisi rahaa elämiseen, olisin jopa vähän onnellinen. Monet asiat elämässäni ovat ihan hyvin, mutta mistä ihmeestä sitä rahaa repisin taas... Näinä päivinä tunnen oloni kertakaikkisen huonoksi ihmiseksi. Kyllähän jokainen kunnollinen kansalainen tekee töitä! Vaan kun mahdollisuudet saada töitä on nollissa, niin ei paljon naurata. Kaikenlisäksi näin tänään ilmoituksen unelmieni työpaikasta, mutta monista syistä johtuen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne.
Muut tuntuvat etenevän elämässään, mutta minä vain jumitan. Kierrän kehää kuin häkissä vaeltava leopardi.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Jotain vaan
Olen ollut tänään supersosiaalinen. Olen käynyt kolmessa talossa omani lisäksi ja nyt olo on loppuunkulutettu. Yksinään on niin vaivatonta olla, on helppoa vaan unohtua mökkiinsä ja olla näkemättä ketään muita kuin niitä, joita on pakko koulun takia nähdä. Loppuunkulutettu olo minulla tosin on nykyään aika usein iltasella vaikka päivän aikana ei useinkaan tapahdu mitään kovin kuluttavaa. Vanhuus ei tule yksin. Sosiaalisuus on rankkaa. Sitä huomaa istuvansa ystävän luona ja miettivänsä että mistä hitosta tässä nyt pitäisi puhua, kun tahtoisi vain ajatella itsekseen kaikkea. Ehkä sosialiseeraaminen tekee minulle kuitenkin hyvää.
Kerrotaan nyt vähän jotain siitä menneisyydestäkin. Miehiä on tullut ja mennyt ja jokaisen jälkeen olen vannonut oppineeni virheistäni ja etten koskaan enää seurustele. En osaa seurustella. Se ei ole minua varten. Ja kuinkas sitten käykään? Hups, seurustelen jälleen! Ja taas (näin suhteen alkupuoliskolla) tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen -olen toisinaan jopa vähän onnellinen. A:n ja minun hammasharjatkin ovat rakastuneen näköisiä. Huomenna tänne saapuu kuulemma kitarakin. Ajatella, joku mieshenkilö tuo luolaani tavaroitaan eikä se edes ahdista minua (vielä)! A pitää minusta öisin kiinni vaikka olisin käyttäynyt sitä kohtaan paskamaisesti. A:lle voi puhua ja kirjoittaa. A kuuntelee jopa jutut existä, ei suutu tai pahoita mieltään tai mitään, kuuntelee vaan ja kai oppii jotain.
Tänään oli Earth Hour enkä edes tiennyt siitä. Onneksi en ollut kotona, niin täältä oli valot pois. Olenko nyt huono ekoihminen? Ehkä asiaa kompensoi se, että ostin Ben & Jerry's Nordic Water Peace-jäätelöä tänään. Itämeri kiittää! ( http://www.benjerry.fi/projectitameri )
Kerrotaan nyt vähän jotain siitä menneisyydestäkin. Miehiä on tullut ja mennyt ja jokaisen jälkeen olen vannonut oppineeni virheistäni ja etten koskaan enää seurustele. En osaa seurustella. Se ei ole minua varten. Ja kuinkas sitten käykään? Hups, seurustelen jälleen! Ja taas (näin suhteen alkupuoliskolla) tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen -olen toisinaan jopa vähän onnellinen. A:n ja minun hammasharjatkin ovat rakastuneen näköisiä. Huomenna tänne saapuu kuulemma kitarakin. Ajatella, joku mieshenkilö tuo luolaani tavaroitaan eikä se edes ahdista minua (vielä)! A pitää minusta öisin kiinni vaikka olisin käyttäynyt sitä kohtaan paskamaisesti. A:lle voi puhua ja kirjoittaa. A kuuntelee jopa jutut existä, ei suutu tai pahoita mieltään tai mitään, kuuntelee vaan ja kai oppii jotain.
Tänään oli Earth Hour enkä edes tiennyt siitä. Onneksi en ollut kotona, niin täältä oli valot pois. Olenko nyt huono ekoihminen? Ehkä asiaa kompensoi se, että ostin Ben & Jerry's Nordic Water Peace-jäätelöä tänään. Itämeri kiittää! ( http://www.benjerry.fi/projectitameri )
torstai 24. maaliskuuta 2011
Taas se aika...
On jälleen se aika vuodesta jolloin perinteinen masennus nostaa päätään. Ahdistaa ja tarve kirjoittamiselle syttyy. Ja jälleen kerran Metsäruusun mietetarha astuu kuvaan.
Pitäisi opiskella. Koulujuttuja on rästissä enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin laki sallii. Miksi ihminen on niin tyhmä, laiska ja saamaton että järjestää itsensä tällaiseen pulaan? Miksei voi hoitaa asioita ajallaan eikä aina vaan siirtää niitä huomiseen (huominen ei koskaan tule)...
Elämässä on tapahtunut niin paljon etten viitsi kaikesta kirjoittaa. Ei tätä kukaan kuitenkaan enää nykyään lue ja miksi sitä itselleen kirjoittaisi menneistä. On ollut miehiä ja ahdistuksia ja onneakin. Samaan aikaan elämässä ei ole tapahtunut mitään ja koko pieni elämäntapainen tuntuu pyörivän samaa rataa. Kai se on uskottava ettei mikään koskaan muutu -ihminen ainakaan.
Olen lihava kuin sika jouluna. Sekin painaa mieltä (ja vaakaa), mutta ei niin paljon kuin ennen. On isompiakin huolia. Kuten vaikkapa unelmiensa tavoittelu. Sitä saattaa koko ikänsä haaveilla tietystä jutusta, jonka toteutuminen on tasan itsestään kiinni ja silti asian eteen ei saa tehtyä yhtään mitään. Järkyttävää typeryyttä.
Pitäisi opiskella. Koulujuttuja on rästissä enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin laki sallii. Miksi ihminen on niin tyhmä, laiska ja saamaton että järjestää itsensä tällaiseen pulaan? Miksei voi hoitaa asioita ajallaan eikä aina vaan siirtää niitä huomiseen (huominen ei koskaan tule)...
Elämässä on tapahtunut niin paljon etten viitsi kaikesta kirjoittaa. Ei tätä kukaan kuitenkaan enää nykyään lue ja miksi sitä itselleen kirjoittaisi menneistä. On ollut miehiä ja ahdistuksia ja onneakin. Samaan aikaan elämässä ei ole tapahtunut mitään ja koko pieni elämäntapainen tuntuu pyörivän samaa rataa. Kai se on uskottava ettei mikään koskaan muutu -ihminen ainakaan.
Olen lihava kuin sika jouluna. Sekin painaa mieltä (ja vaakaa), mutta ei niin paljon kuin ennen. On isompiakin huolia. Kuten vaikkapa unelmiensa tavoittelu. Sitä saattaa koko ikänsä haaveilla tietystä jutusta, jonka toteutuminen on tasan itsestään kiinni ja silti asian eteen ei saa tehtyä yhtään mitään. Järkyttävää typeryyttä.
tiistai 8. joulukuuta 2009
Minä täällä taas, hei!
Vuoden jälkeen olen onnistunut vihdoin hommaamaan netin uuteen kotiin, joka ei siis enää kyllä ole uusi, mutta näyttää silti siltä, kuin olisin muuttanut tänne vasta viikko sitten. Tarve kirjoittamiseen on taas herännyt, tai ainahan se on ollut, mutta ilman nettiä olen joutunut kirjoittamaan paperille. Ne kirjoitukset on jo aika päivää sitten poltettu, ettei kukaan näkisi niitä. Mietin hetken uuden blogin tekoa, mutta en jaksa nähdä vaivaa. Tämä anonyymi blogintekele saa siis toistaiseksi hoitaa homman ja toimia tunteideni kaatopaikkana jälleen.
Ai se mies? No, Rosan suhteilla on tapana kestää korkeitaan n. puoli vuotta. Niin tälläkin kertaa. Mies löysi melkein heti eron jälkeen uuden naisen (olen kuullut puhuttavana yhteisestä asunnosta ja lapsista) ja minä jäin yksin. Hyvä niin. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei näin rikkinäistä ihmistä voi mikään prinssi valkoisella ratsulla tulla korjaamaan. Paska mikä paska, parempi siis olla yksin kuin näyttää rikkinäisyyttään kenellekään. Ja toisaalta, kun ei ole ketään tiettyä, on helpompi olla ja esittää ettei ole rikki. Tai jos siltä tuntuu, sanoa ihan suoraan, että "minä olen hullu" tai naamioida viallisuus vitsin taa. Mitä väliä sillä on, mitä minulle mitään merkkaamattomat ihmiset ajattelevat? Niinpä niin, onhan sillä väliä -minulle. Mutta mitä sitten. Jos minun suuni haluaa sanoa jotain, sen se myös sanoo.
Miehen siis hylkäsin, mutta sen tilalle tulikin sitten koulu ja uusi harrastus. Aika on kortilla. Stressaa ja ahdistaa. Aina pitää olla paras, melkein täydet pisteet ei tunnu riittävän. Toisaalta olen toimintakyvytön ja laiska, en siis ole valmis tekemään koulun eteen mitään. Olen aina ollut hyvä koulussa, kiitettäviäkin numeroita sataa ilman pänttäämistä, mikä onkin johtanut siihen, että mikään ei-aivan-täydet-pisteet ei kelpaa minulle. Tyhmyys on rangaistava teko ja koulun kokeet ovat helppoja mittareita omalle hyvyydelleni tai pahuudelleni. Jos tulee täydet pisteet, olen tyytyväinen. Jos melkein täydet, soimaan itseäni vain vähän. Jos pisteitä uupuu useampia, tunnen olevani tyhmä ja säälittävä, kyseenalaistan koko koulunkäynnin mielekkyyden. En ehkä ole ansainnut käydä koulua, koska olen huono? Tai ei kannata käydä, koska ei ole paras. Ei ole mitään, millä saada kiitosta sukulaisilta ja tutuilta, ei mitään osoitusta siitä, että en olisi säälittävä ja surkea olento.
Olen huomionkipeä ja hyvin väsynyt.
Ai se mies? No, Rosan suhteilla on tapana kestää korkeitaan n. puoli vuotta. Niin tälläkin kertaa. Mies löysi melkein heti eron jälkeen uuden naisen (olen kuullut puhuttavana yhteisestä asunnosta ja lapsista) ja minä jäin yksin. Hyvä niin. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei näin rikkinäistä ihmistä voi mikään prinssi valkoisella ratsulla tulla korjaamaan. Paska mikä paska, parempi siis olla yksin kuin näyttää rikkinäisyyttään kenellekään. Ja toisaalta, kun ei ole ketään tiettyä, on helpompi olla ja esittää ettei ole rikki. Tai jos siltä tuntuu, sanoa ihan suoraan, että "minä olen hullu" tai naamioida viallisuus vitsin taa. Mitä väliä sillä on, mitä minulle mitään merkkaamattomat ihmiset ajattelevat? Niinpä niin, onhan sillä väliä -minulle. Mutta mitä sitten. Jos minun suuni haluaa sanoa jotain, sen se myös sanoo.
Miehen siis hylkäsin, mutta sen tilalle tulikin sitten koulu ja uusi harrastus. Aika on kortilla. Stressaa ja ahdistaa. Aina pitää olla paras, melkein täydet pisteet ei tunnu riittävän. Toisaalta olen toimintakyvytön ja laiska, en siis ole valmis tekemään koulun eteen mitään. Olen aina ollut hyvä koulussa, kiitettäviäkin numeroita sataa ilman pänttäämistä, mikä onkin johtanut siihen, että mikään ei-aivan-täydet-pisteet ei kelpaa minulle. Tyhmyys on rangaistava teko ja koulun kokeet ovat helppoja mittareita omalle hyvyydelleni tai pahuudelleni. Jos tulee täydet pisteet, olen tyytyväinen. Jos melkein täydet, soimaan itseäni vain vähän. Jos pisteitä uupuu useampia, tunnen olevani tyhmä ja säälittävä, kyseenalaistan koko koulunkäynnin mielekkyyden. En ehkä ole ansainnut käydä koulua, koska olen huono? Tai ei kannata käydä, koska ei ole paras. Ei ole mitään, millä saada kiitosta sukulaisilta ja tutuilta, ei mitään osoitusta siitä, että en olisi säälittävä ja surkea olento.
Olen huomionkipeä ja hyvin väsynyt.
maanantai 11. elokuuta 2008
Päivän sana
”Päivät kuluivat, ja välillä hän tunsi olonsa onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja luotti siihen, että elämä järjestyisi. Yhtä nopeasti kuin tunne valtasi hänet, se myös katosi ja surumielisyys palasi.”
- Cecelia Ahern, kirjassa ”P.S. Rakastan sinua”
Uudessa kodissani ei ole nettiä, joten mietetarha päivittyy nykyisellään hyvin harvoin. Koti on ihana. Mies on ihana. Seurustelu on ihanaa. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat romuna, olen rahaton, työtön ja kouluton, hyvin eksyksissä. Kaikki olisi oikein hyvin, jos ei tarvitsisi saada rahaa.
- Cecelia Ahern, kirjassa ”P.S. Rakastan sinua”
Uudessa kodissani ei ole nettiä, joten mietetarha päivittyy nykyisellään hyvin harvoin. Koti on ihana. Mies on ihana. Seurustelu on ihanaa. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat romuna, olen rahaton, työtön ja kouluton, hyvin eksyksissä. Kaikki olisi oikein hyvin, jos ei tarvitsisi saada rahaa.
torstai 17. heinäkuuta 2008
Ahdistus
Tänään ahdistaa niin, että sattuu. Miksei ihminen saa tehdä sitä, mistä pitää ja olla onnellinen?
Olen pikkuhiljaa siirtymässä syömättömyyteen. En tarkoituksella, mutta jotenkin niin on jälleen tapahtumassa. En haluaisi sitä, sillä tiedän, että pitkällä tähtäimellä syön itseni kuitenkin lihavammaksi kuin koskaan, jos nyt paastoilen. (Hah, kuinka ironista, että oikeasti ainoa syy haluta pois syömättömyydestä on painon kertyminen takaisin. Voi jeesus.) Voiko todella olla niin, että kun tuntee otteensa elämän hallinnasta lipsuvan, kiristää otetta syömisen hallinnasta? En olisi ikinä uskonut -enkä tiedä uskonko vieläkään- moista tapahtuvan itseni kohdalla, mutta aika hassuun saumaan tämä osui.
Ainiin. Tämä hullu muuten nyt sitten seurustelee. Saas nähdä kuinka kauan, kun pää on alkanut jälleen pettämään.
Olen pikkuhiljaa siirtymässä syömättömyyteen. En tarkoituksella, mutta jotenkin niin on jälleen tapahtumassa. En haluaisi sitä, sillä tiedän, että pitkällä tähtäimellä syön itseni kuitenkin lihavammaksi kuin koskaan, jos nyt paastoilen. (Hah, kuinka ironista, että oikeasti ainoa syy haluta pois syömättömyydestä on painon kertyminen takaisin. Voi jeesus.) Voiko todella olla niin, että kun tuntee otteensa elämän hallinnasta lipsuvan, kiristää otetta syömisen hallinnasta? En olisi ikinä uskonut -enkä tiedä uskonko vieläkään- moista tapahtuvan itseni kohdalla, mutta aika hassuun saumaan tämä osui.
Ainiin. Tämä hullu muuten nyt sitten seurustelee. Saas nähdä kuinka kauan, kun pää on alkanut jälleen pettämään.
torstai 3. heinäkuuta 2008
Kirjastossa
Ovi kolahtaa takanani kiinni, kun pyyhkäisen kenkiä mattoon. Nainen tiskin takana vilkaisee minua kirjojen keskeltä, tervehdimme molemmat. Kirjastossa on ihanan viileää, en tiedä johtuuko se varsinaisesti lämpötilasta vai vaan tunnelmasta -siitä kun ei ole kiire mihinkään ja on ihanan hiljaista. Verkkaritakkinen mies kysyy jotain kirjastonhoitajalta, minä jään hetkeksi katsomaan vasta palautettuja kirjoja, niitä, joita ei ole vielä ehditty laittaa takaisin paikoilleen. Nappaan yhden, selaan takakannen tekstin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Otan kirjan kainaloon ja jatkan matkaa kaunokirjallisuus-kyltin alitse. Hiippailen hyllyjen välissä, kyykistelen ja kurottelen, nappaan kirjan sieltä toisen täältä ja luen takakansia. Suurimman osan palautan takaisin hyllyyn, toisten nimet painan mieleeni myöhempiä kertoja varten ja loput painuvat unholaan, mutta pari kirjaa pääsee kainaloon sen aiemmin napatun seuraksi. Olen hiljaisimmassa, syrjäisimmässä nurkassa kyykyssä alahyllyn luona. Silmät selaavat edestakaisin kirjojen nimiä ja kirjailijoita. Yhtäkkiä kuuluu lähestyvät, tömähtelevät ja raskaat, tahallisesti liian kovat askeleet. Säikähdän, vilkaisen nopeasti hyllyn takaa ja huomaan, että kulkija olikin vain joku isänsä mukana kirjastoon raahattu pojankloppi. Katson poikaa pahasti ja palaan takaisin hyllyn taa. "Senkin hölmö, mitä sinä moista sätkyt" ajattelen ja jatkan kierroksen loppuun.
En uskalla selata loppuja hyllyjä liian tarkkaan, ettei tule lainattua enempää kuin ehtii lukea. Palaan tiskille, kirjastotäti hymyilee ja nappaa yhden kirjan välistä edelliseltä lukijalta unohtuneen kirjanmerkin. Toivottavasti se päätyy takaisin omistajalleen, sillä se ei ollut mikään paperinpala tai kirjastokuitti (joita minä käytän kirjanmerkkeinä) vaan ihan hieno muovipäällysteinen siili-merkki. Vaihdamme pari sanaa ja kirjastonhoitaja sujauttaa ulkomuistista kuitin päällimmäisen kirjan väliin suojaan. Pakkaan kirjat kassiin, siihen, jonka olen saanut joululahjaksi. Kiitän tätiä ja poistun kirjastosta juuri, kun pari nuorta tyttöä kävelevät ohitseni tiskille. Jopa tuon ikäiset tytöt osaavat puhua kirjastossa kuiskaten, kikattavatkin jollekin tyttöjenjutulle kirjastoon sopivalla äänenvoimakkuudella. Mikseivät ihmiset osaa käyttäytyä muuallakin yhtä hillitysti, rauhallisesti ja ystävällisesti kuin kirjastossa? Toisinaan tunnen itseni todella vanhaksi.
Pihalla näen sen saman tömistelevän pojan isineen autonsa luona riitelemässä. Isä läpsäyttää poikaa, ei selvästikään ole nähnyt minua. Sillä hetkellä annan pojalle tömistelyn anteeksi.
En uskalla selata loppuja hyllyjä liian tarkkaan, ettei tule lainattua enempää kuin ehtii lukea. Palaan tiskille, kirjastotäti hymyilee ja nappaa yhden kirjan välistä edelliseltä lukijalta unohtuneen kirjanmerkin. Toivottavasti se päätyy takaisin omistajalleen, sillä se ei ollut mikään paperinpala tai kirjastokuitti (joita minä käytän kirjanmerkkeinä) vaan ihan hieno muovipäällysteinen siili-merkki. Vaihdamme pari sanaa ja kirjastonhoitaja sujauttaa ulkomuistista kuitin päällimmäisen kirjan väliin suojaan. Pakkaan kirjat kassiin, siihen, jonka olen saanut joululahjaksi. Kiitän tätiä ja poistun kirjastosta juuri, kun pari nuorta tyttöä kävelevät ohitseni tiskille. Jopa tuon ikäiset tytöt osaavat puhua kirjastossa kuiskaten, kikattavatkin jollekin tyttöjenjutulle kirjastoon sopivalla äänenvoimakkuudella. Mikseivät ihmiset osaa käyttäytyä muuallakin yhtä hillitysti, rauhallisesti ja ystävällisesti kuin kirjastossa? Toisinaan tunnen itseni todella vanhaksi.
Pihalla näen sen saman tömistelevän pojan isineen autonsa luona riitelemässä. Isä läpsäyttää poikaa, ei selvästikään ole nähnyt minua. Sillä hetkellä annan pojalle tömistelyn anteeksi.
tiistai 1. heinäkuuta 2008
Kannattaako hullun seurustella?
Ja niinhän siinä taas kävi, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joudun moista miettimään.
Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?
Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?
Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.
Jos ei voi sietää itseään, painii omien mörköjensä kanssa toistuvasti, ei kykene esim. vaihtamaan vaatteita kenenkään katsellessa, on epävarma kaikesta itseen liittyvästä ja pelkää jätetyksi tulemista (joka näkyy mm. jatkuvana tykkäämisen varmisteluna ja koettamisena), kannattaako edes kuvitellakaan seurustelevansa?
Vaan kun se vetovoima olisi niin kovin vahva... Voiko sitä vastustaa? Kannattaako vaan sanoa, että "minä olen hullu, kiitos ja näkemiin"? Onko hullun seurustelu kenenkään kannalta reilua? Voiko hulluus lieventyä, jos joku oikein paljon rakastaa kaikesta hulluudesta huolimatta?
Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä vastauksia ollenkaan. En usko, että kukaan voi niitä vastauksia antaakaan.
maanantai 30. kesäkuuta 2008
Lekotellen
Naisen silmät aukesivat hitaasti, päivä oli jo pitkällä ja huone kylpi auringon valossa. Kesti hetken ennen kuin nainen sai todellisuudesta kiinni, muistaessaan edellistä iltaa hymy karehti huulilla. Hän kääntyi, vaihtoi kylkeä, ja katsoi miestä. Mies tuhisi vielä, mutta pian hänkin raotti silmiään. Hymy. Mies otti tukevamman otteen naisesta, veti lähemmäs. Nainen tunnusteli miehen selkää, sen lihaksia, kaaria, mutkia ja kuoppia. Mies nuuski naisen hiuksia, silitti kättä, kylkeä, selkää, pakaraa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, hiljaisuus ja kosketukset kertoivat jo kaiken.
Nainen ei tiennyt kauanko he olivat siinä maanneet, silitellen, halaillen, nuuskien, kun miehen mahan murahdus rikkoi hiljaisuuden. ”Onko nälkä?” kysyi nainen. ”Vähän” kuiskasi mies. Nainen venytteli raukeita jäseniään, mies raaputti nenäänsä. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen, nainen siirtyi – jos mahdollista – vieläkin lähemmäs, nyt hän makasi käytännössä puoliksi miehen päällä. Nainen hengitti syvään, pää nousi ja laski miehen hengityksen mukaan.
Vihdoin nainen veti housut jalkaan, tosin edelleen sängyllä maaten. Mies nousi ylös, meni keittämään kahvia. Nainen makasi edelleen, mietti tapahtuneita asioita, sanottuja sanoja, muisteli kosketuksia. Pitkästä aikaa nainen tunsi olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi, onnelliseksi. ”Olisivatpa kaikki aamut tällaisia” nainen huomasi ajattelevansa.
Nainen ei tiennyt kauanko he olivat siinä maanneet, silitellen, halaillen, nuuskien, kun miehen mahan murahdus rikkoi hiljaisuuden. ”Onko nälkä?” kysyi nainen. ”Vähän” kuiskasi mies. Nainen venytteli raukeita jäseniään, mies raaputti nenäänsä. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen, nainen siirtyi – jos mahdollista – vieläkin lähemmäs, nyt hän makasi käytännössä puoliksi miehen päällä. Nainen hengitti syvään, pää nousi ja laski miehen hengityksen mukaan.
Vihdoin nainen veti housut jalkaan, tosin edelleen sängyllä maaten. Mies nousi ylös, meni keittämään kahvia. Nainen makasi edelleen, mietti tapahtuneita asioita, sanottuja sanoja, muisteli kosketuksia. Pitkästä aikaa nainen tunsi olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi, onnelliseksi. ”Olisivatpa kaikki aamut tällaisia” nainen huomasi ajattelevansa.
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Are all the men just bunch off pigs?
Olen menettänyt vähäisenkin uskoni miehiseen sukupuoleen. Ihmeellistä arpomista, vitkuttelua, vääntämistä, huomionkerjäämistä ja ongelmien keksimällä keksimistä on ilmennyt tänään. Olen myös nähnyt Sinkkuelämää-elokuvan, joka vain tuki näitä aatoksia. Olen viimeaikoina myös seurannut erään ystäväni eroa melkein puolen vuosikymmenen aikaisesta poikaystävästään. Ihmeellistä touhua sekin. Ei sillä, että omat eroamiset olisi koskaan hoidettu kovinkaan kypsästi, mutta senpä takia tiedänkin mistä puhun. Olen seurannut läheltä mitä kummallisimpia suhteiluja, ja ihmetellyt kuinka omituisissa suhteissa ihmiset elävätkään -tai kuinka omituisiksi suhteet saattavat muuttua tai paljastua. Ja toisaalta olen onnistunut seuraamaan paria mielestäni oikein oivallista suhdetta, joista ainakin toista tiedän monien ihmisten pitävän hyvinkin omituisena.
Minun silmissäni miehet ovat jakautuneet kolmeen ryhmään (laitettu enimmyysjärjestykseen niin, että ensimmäistä on eniten): 1. ällöttävät (limaiset, jupit, niljakkeet, tissiperseraksamiehet, seksihurjastelijagigolot, idiootit) 2. nössöt ja 3. hyvät, mutta varatut.
Mieskatsaus päättyy tähän.
Minun silmissäni miehet ovat jakautuneet kolmeen ryhmään (laitettu enimmyysjärjestykseen niin, että ensimmäistä on eniten): 1. ällöttävät (limaiset, jupit, niljakkeet, tissiperseraksamiehet, seksihurjastelijagigolot, idiootit) 2. nössöt ja 3. hyvät, mutta varatut.
Mieskatsaus päättyy tähän.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Lonely weekends
Yö lienee parasta bloggaus-aikaa. Winamp soittaa beatlesiä ja rock 'n' rollin klassikoita, siltä ajalta kun oli vielä paljon sanottavaa, mutta se sanottiin jotenkin ihanan viattomasti, suorastaan vaivattoman tuntuisesti (tietenkin siihen aikaan tällainen musiikki on ollut hyvin radikaalia ja pahennusta herättävää, mutta siis nykyajan meininkiin verrattuna tällainen musiikki on hyvin -hmm- kevyttä, etten sanoisi. Mutta se ei siis mitenkään huononna tällaista musiikkia, pikemminkin päinvastoin, aika ja ajankuvat luovat biiseihin aivan omanlaisensa tunnelman).
Olo on lähinnä haikea. Juhannus ei enää edusta minulle mitään suurta juhlahenkeä ja iloa -ei ole edustanut enää kolmeen vuoteen. Eilen grillailin melko hyvässä porukassa, erästä olisi tehnyt mieleni ottaa kädestä kiinni, mutta enhän tee sellaista. On sanottu, että me sopisimme hyvin yhteen ja kyllä meillä onkin paljon yhteistä, mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, en usko että minusta olisi seurustelemaan kenenkään kanssa tällaisen mielen kanssa. Vaan olisihan se kainalopaikka silti kelvannut.
On masentavaa huomata, kuinka ihmiset, joita olen pitänyt kavereina -osaa jopa ystävinä- lähtevät reissuun ja keksivät hauskuutusta, mutta eivät edes pyydä minua mukaan. Myöhemmin saan aina kuulla, kuinka hauskaa porukalla on ollut. Ja tämä on tapahtunut jo useampaan otteeseen. Olen vakuuttunut että se ei ole sattumaa. Minua ei haluta porukkaan enkä aio olla bileiden se tyyppi, jota kukaan ei koskaan kutsu, mutta joka silti onnistuu kaikkien harmiksi änkemään mukaan.
Olen miettinyt paljon rakkautta viime aikoina. Jostain syystä soittimeeni on kertynyt miesten mahtipontisia lauluja rakkaudesta ja naisten surullisia lauluja rakkaudesta. Sattumaa? Miten miehet kokevat rakkauden? Minulle on muodostunut hyvin karu miehenmalli ehkä siksi, että olen aina ollut yksi jätkistä, eli olen saanut kuulla kaiken sen, mitä pojat puhuvat keskenään ja josta tyttöystävät eivät luultavasti tiedä mitään. Ovatko kaikki nämä rakkaudesta laulavat miehet vain suuria valehtelijoita, jotka sanovat mitä tahansa kaatakseen naikkoset sänkyihinsä? Jotka pettävät ja jättävät tyttöystävänsä huoletta heti jos homma käy liian hankalaksi tai tarjolla olisi jotain "helpompaa"? Tämä ajatus on vaivannut minua siitä asti kun vuosia sitten kuulin erään miekkosen vinkkaavan kaverilleen, että Zen Cafen Todella Kauniilla heruu ihan varmasti. Voiko olla mahdollista, että me naiset olemme niin hyväuskoisia, sinisilmäisiä ja rakkaudenkaipuisia hölmöjä, että uskomme heti, kun joku kuiskii kauniita sanoja korvaamme? Tai vielä pahempaa, laulaa ja soittaa rakkaudesta?
Huoh, väsymys ottaa veronsa. Ei tässä kirjoituksessa nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta missäpä sitä olisi?
Olo on lähinnä haikea. Juhannus ei enää edusta minulle mitään suurta juhlahenkeä ja iloa -ei ole edustanut enää kolmeen vuoteen. Eilen grillailin melko hyvässä porukassa, erästä olisi tehnyt mieleni ottaa kädestä kiinni, mutta enhän tee sellaista. On sanottu, että me sopisimme hyvin yhteen ja kyllä meillä onkin paljon yhteistä, mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, en usko että minusta olisi seurustelemaan kenenkään kanssa tällaisen mielen kanssa. Vaan olisihan se kainalopaikka silti kelvannut.
On masentavaa huomata, kuinka ihmiset, joita olen pitänyt kavereina -osaa jopa ystävinä- lähtevät reissuun ja keksivät hauskuutusta, mutta eivät edes pyydä minua mukaan. Myöhemmin saan aina kuulla, kuinka hauskaa porukalla on ollut. Ja tämä on tapahtunut jo useampaan otteeseen. Olen vakuuttunut että se ei ole sattumaa. Minua ei haluta porukkaan enkä aio olla bileiden se tyyppi, jota kukaan ei koskaan kutsu, mutta joka silti onnistuu kaikkien harmiksi änkemään mukaan.
Olen miettinyt paljon rakkautta viime aikoina. Jostain syystä soittimeeni on kertynyt miesten mahtipontisia lauluja rakkaudesta ja naisten surullisia lauluja rakkaudesta. Sattumaa? Miten miehet kokevat rakkauden? Minulle on muodostunut hyvin karu miehenmalli ehkä siksi, että olen aina ollut yksi jätkistä, eli olen saanut kuulla kaiken sen, mitä pojat puhuvat keskenään ja josta tyttöystävät eivät luultavasti tiedä mitään. Ovatko kaikki nämä rakkaudesta laulavat miehet vain suuria valehtelijoita, jotka sanovat mitä tahansa kaatakseen naikkoset sänkyihinsä? Jotka pettävät ja jättävät tyttöystävänsä huoletta heti jos homma käy liian hankalaksi tai tarjolla olisi jotain "helpompaa"? Tämä ajatus on vaivannut minua siitä asti kun vuosia sitten kuulin erään miekkosen vinkkaavan kaverilleen, että Zen Cafen Todella Kauniilla heruu ihan varmasti. Voiko olla mahdollista, että me naiset olemme niin hyväuskoisia, sinisilmäisiä ja rakkaudenkaipuisia hölmöjä, että uskomme heti, kun joku kuiskii kauniita sanoja korvaamme? Tai vielä pahempaa, laulaa ja soittaa rakkaudesta?
Huoh, väsymys ottaa veronsa. Ei tässä kirjoituksessa nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta missäpä sitä olisi?
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Missä, missä se Matti on...?
Nukkumatti siis. Uni ei ota tullakseen. Se on kartellut minua nyt joka ikinen ilta, eilen menin nukkumaan joskus kolmen maissa. Ja heräsin yhdeksältä (tai siis silloin nousin ylös, pitkin yötä tuli taas heräiltyä). Päivällä väsyttää ja kiukututtaa, mutta illalla vaan kukututtaa.
Uupumus on sen verran rankka etten kykene kirjoittamaan mitään järkevää. Niinpä teen vain kaksi listaa:
Tässä päivässä huonoa
-naiseus
-kivut
-maalikaupan ihmissilmää huijaava valaistus, joka aiheuttaa väärän väristen maalien ostoa (=oma ääretön typeryys)
-itku ja hampaiden kiristys em. syistä silloin, kun ei oikein sopisi itkeä ja kiristellä
-kurjuus
-vittumainen perheenjäsen
Tässä päivässä hyvää
-ystävä
-äiti
-hassunhassu pieni koira, joka tanssii kanssani
-nostalgiset pelit
Uupumus on sen verran rankka etten kykene kirjoittamaan mitään järkevää. Niinpä teen vain kaksi listaa:
Tässä päivässä huonoa
-naiseus
-kivut
-maalikaupan ihmissilmää huijaava valaistus, joka aiheuttaa väärän väristen maalien ostoa (=oma ääretön typeryys)
-itku ja hampaiden kiristys em. syistä silloin, kun ei oikein sopisi itkeä ja kiristellä
-kurjuus
-vittumainen perheenjäsen
Tässä päivässä hyvää
-ystävä
-äiti
-hassunhassu pieni koira, joka tanssii kanssani
-nostalgiset pelit
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
pimpeli-pom
Tänään istuin sateessa tulevan kotini kuistilla ja kuuntelin veden tippumista ränsistyneistä räystäistä. Haistelin kukkien sateen esiin tuomaa tuoksua ja kuuntelin lintujen laulantaa. Tunsin pitkästä aikaa olevani kotona.
Olen intoillut sisustamisesta, olen saanut hulluja ideoita -sekä hyviä että huonoja- ja värvännyt ystäviäkin sisustushommiin. Olen löytänyt varastoista vanhoja esineitä, jotka on pakko ottaa käyttöön tai laittaa esille, vaikka tarkoitus kuinka olisikin ollut päästä eroon jo olemassaolevastakin roinasta sen sijaan että sitä keräisi vielä lisää.
Olen jo vähän kitkenyt villiintynyttä kukkapenkkiä, tosin ihan vähän vaan, sillä 1) en oikein erota rikkakukkia kukkapenkkikukista (taktiikkani oli jättää kaikki nätit kukat talteen) ja 2) en haluakaan siitä penkistä mitään siistiä ja hallittua. Lisäksi kitkeminen jäi vähän toisarvoiseksi seikaksi muutenkin, kun keskityin lähinnä jutustelemaan kimalaisten kanssa ( surullinen uutinen ) ja ihastelemaan pihallani pyörivää hyvin kesyä oravaa. Ja pitihän siinä tietenkin päivitellä luontoa ja maailmaa muutenkin.
Tuosta eilisestä dokkarista en nyt kykene kirjoittamaan mitään. Toivottavasti katsoitte sen. Olen siitä edelleen niin järkyttynyt, etten halua vaivata päätäni sillä tässä ihanassa yöllisessä sateen aiheuttamassa euforiassani.
Olen intoillut sisustamisesta, olen saanut hulluja ideoita -sekä hyviä että huonoja- ja värvännyt ystäviäkin sisustushommiin. Olen löytänyt varastoista vanhoja esineitä, jotka on pakko ottaa käyttöön tai laittaa esille, vaikka tarkoitus kuinka olisikin ollut päästä eroon jo olemassaolevastakin roinasta sen sijaan että sitä keräisi vielä lisää.
Olen jo vähän kitkenyt villiintynyttä kukkapenkkiä, tosin ihan vähän vaan, sillä 1) en oikein erota rikkakukkia kukkapenkkikukista (taktiikkani oli jättää kaikki nätit kukat talteen) ja 2) en haluakaan siitä penkistä mitään siistiä ja hallittua. Lisäksi kitkeminen jäi vähän toisarvoiseksi seikaksi muutenkin, kun keskityin lähinnä jutustelemaan kimalaisten kanssa ( surullinen uutinen ) ja ihastelemaan pihallani pyörivää hyvin kesyä oravaa. Ja pitihän siinä tietenkin päivitellä luontoa ja maailmaa muutenkin.
Tuosta eilisestä dokkarista en nyt kykene kirjoittamaan mitään. Toivottavasti katsoitte sen. Olen siitä edelleen niin järkyttynyt, etten halua vaivata päätäni sillä tässä ihanassa yöllisessä sateen aiheuttamassa euforiassani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)